teräsmummo ja sen kaitsettavat joulun jälkeen

Lumisade peitti hiljalleen paikallaan olevan, ruunikon suomenhevosen selkää. Neron kaula oli painettu alas hetki sitten tarjottuihin päiväheiniin, ja toisin kuin sen kaitsettavat Rukka ja Tomu, se sai nauttia päiväateriastaan yksin, omassa rauhassaan. Heti voikon pikkutamman muutettua meille teräsmummo oli tehnyt selväksi, ettei sen heiniin koskisi kukaan muu kuin itse ylhäisyys itse. Ja Rukka oli hyväksynyt sen - pieni tamma näytti olevan mielissään punaisesta kaveristaan Tomusta, eikä pannut pahakseen heinien jakamista. Mun huulten välistä pääsi hiljainen huokaus, kun kaivelin toppatakin taskuista sormikkaita. Teräsmummo oli menestynyt tänä vuonna odotettua paremmin: se oli napannut niin este- kuin suokkienkin laatuarvosteluista ykköspalkinnot, ja koulujaoksen vastaavasta kakkosen. Näillä meriiteillä sen tyttö Tomu saisi hyvät sukulaispisteet tammikuun varsa-arvosteluissa. Mutta se ei todellakaan mua huokailuttanut, mä olin iloinen että Nero oli jättänyt jälkeensä noinkin kauniin varsan, joka tulisi selkeästi jatkamaan emänsä viitoittamalla polulla tämän jälkeen. Mua huokailutti Neron jälkeinen aika. Tammalle oli kertynyt ikää, ja vaikkei se osoittanutkaan yhtään hiipumisen tai vanhenemisen merkkejä, mua suoraansanoen pelotti tammasta luopuminen. Välttämättä kyseinen asia ei tulisi ajankohtaiseksi vielä vuosiin, mutta Kaakkilan ensimmäinen asukas ja mun ensimmäinen kilpaponi merkitsi ihan helvetisti. Menettäisikö suomenhevostalli hohtonsa teräsmummon lähdettyä taivaslaitumille? Menettäisinkö mä otteeni tästä kaikesta, hiipuisiko mun mielenkiintoni mun extrahepan lähdettyä?

Nuorikot saivat syötyä lapsenlikkaa nopeammin, ja viimeisten heinänkorsien kadottua niiden suihin ne lähtivät yksissätuumin ihmettelemään mua - ihmeellinen tuo ihminen kun tuossa vain seisoskelee, sillä on pakko olla asiaa, let's go sis! Tammat kulkivat laiskanpulskeasti, kylki kyljessä tarhan aidalle ja jäivät sitten pällistelemään mua. Uteliaisuuden saattoi aistia niiden olemuksista ja ihmetyksen nähdä tummista silmistä. "Mitäs mimmit?" ojensin käteni vaisusti kohti tyttöjä, joista Rukka oli ensimmäisenä haistelemassa mustaa kangashansikasta. Kun keltainen tajusi, ettei mulla ollut sille mitään, se veti turpansa takaisin ja antoi tilaa Tomulle. Läsipäisen tamman talviloimi kahisi tämän ottaessa pari askelta lähemmäksi mua - olin klipannut tammat pariin otteeseen syksyn aikana, toisin kuin Neron jonka annoin viimein kasvattaa talvikarvansa ja elää mammutin elämää.
"Katsotaanko onko mulla teille jotain, oottakaapas", tottuneesti oikea käsi upposi syvän taskun uumeniin ja hetken sen pohjuksia kaiveltuani löysin kuin löysinkin muutaman leivänpalan. Luikahdin aidan välistä tarhan sisäpuolelle, taputin Rukkaa ja Tomua, ja syötin niille pari palasta ruisleipää, ottaen sitten askeleita teräsmummoa kohti. "Beib, tulisitko säkin leivälle?" huikkasin tälle virne huulillani, ja ruunikko tamma vilkaisi mua sivusilmällään, jatkaen kuitenkin heinien syömistä. Päästyäni tarpeeksi lähelle mä viskasin leivänpalat tuon päiväheinien päälle, josta Nero ne hokasikin yllättävän nopeasti. "Voitko olla ikinä jättämättä mua, mun tulee ikävä", kysyin itsekseni piirtopäiseltä tammalta, joka oli tapansa mukaisesti hotkaissut leivät parempiin suihin alta aikayksikön. En mä varmasti ikinä tulisi tottumaan ruunikon poismenoon, mutta sitä ennen meillä oli kuitenkin vielä lukuisat eläkepäivät vietettävänä - veisin Neron maastoon, uimaan ja hyppäämään, syöttäisin hieman enemmän herkkuja ja pitäisin huolen, että tuo nauttisi elämästään viimeiseen asti. Mä tunsin olevani vastuussa siitä.