Kaakkilan Uniloru

1. maaliskuuta 2017, päiväkirjamerkintä

Mulle oli luvattu vapaapäivä, ihan vain koska avokki kuvitteli että raadoin liikaa tallissa. Tottahan se osittain oli, mutta Nero oli viimeisillään kantavana ja suurimman osan ajasta vahdin tamman liikehdintää. En mä olisi silti tarvinnut vapaapäiviä ennen varsan syntymää, koska omalla tavallaan nautin tallissa vaeltelusta, sen tuoksun nauttimisesta ja Neron kanssa puuhastelusta. Olin suunnitellut vaaleanruunikon kanssa tulevaisuutta monina iltoina kun Jesse oli ollut jo sisässä katsomassa Selviytyjiä. Sitä kuinka varsasta tulisi aivan huipputasoinen, menestyttäisiin ja tamma saisi sitten olla meistä ylpeä.
"Aivan kuin sie sitten ehtisit lomailla kun se varsa on tullut ulos, sittenhän sie vasta raadatkin", Jesse oli kakonut oven suussa, kun olin yrittänyt vetää tallikenkiä jalkaan. Se itsepäisesti oli kuitenkin tuonut mulle korkokengät ja työntänyt sen jälkeen autoon - "Käy ostoksilla, nää kavereita. Mä huolehdin tallista tänään", se oli vielä huikannut tyytyväinen virne huulillaan kun olin muka pöyristyneenä alkanut startata autoa. 

Ja mähän näin kavereita. Minna ja Juuli oli keskustassa juuri oikeaan aikaan ja me käytiin kahvittelemassa ennen sitä normaalia vaatekauppojen kiertelyä. Hetkeksi mä jopa unohdin kaikki pohdinnat Anopinkauhusta ja vatsassa odottavasta lapsesta, kun pääsin pyörähtelemään sifonkimekoissa ja kellohameissa sovituskäytäville. Rentouduin tyttöjen seurassa ja meillä oli hauskaa aina siihen saakka, kun mun puhelin alkoi raivokkaasti soittaa sitä iPhonen perussoittoääntä. Nähdessäni Jessen nimen näytöllä mä vielä tokaisin Minnalle ja Juulille, että kokikohan avokki nyt tulleensa syrjäytetyksi, kun olin viipynyt jo muutaman tunnin reissuillani.
"Se on ori. Ja musta. Ja aivan terve. Se seisoi kirahvinkoivillaan karsinassa kun menin jakamaan heiniä", Jessen ääni heittelehti kiihtyneenä, kun vastasin. "Mikä?" helvetti soikoon kun en ymmärtänyt mistään mitään. Kun avokki puhelun toisessa päässä sai sanottua "no se varsa, Neron varsa", olin alta aikayksikön riisunut vaaleanpunaisen Cubuksen hupparin, rytynnyt sen sovituskopin penkille ja kerännyt kamppeeni. Juuli ja Minna jäivät seisomaan kaupan käytävälle kun ryntäsin parkkihalliin ja käynnistin Audin, enkä varmaan ikinä ollut selvinnyt kotiin niin nopeasti. Kotipihassa lumi pöllysi kun mä parkkeerasin turhankin ronskisti tallin eteen, jonka jälkeen kompuroin pää kolmantena jalkana vaaleanruunikon tamman karsinalle, jossa mua odotti ehkä maailman suloisin ilmestys. Se tuijotti nappisilmillään karsinaan tulijoita, musta vauvankarva vielä märkänä ja tupsut suurista korvista töröttäen. "Tää ei mennyt yhtään niinkuin mie suunnittelin. Sie senkin", tokaisin häkeltyneenä Jesselle, jonka kasvoja koristi jo varsin leveä hymy. Asettuessani polvilleen pahnoille orivarsa katseli mua hetken uteliaasti, kunnes otti ensin yhden, sitten toisen ja kolmannenkin askeleen mua kohden niin, että ylsi haistelemaan mun naamaa. Suomenhevostamma katseli meidän rakkaushetkeä nyrpeän näköisenä ja inahti pienesti, niin että Jesse tajusi heittää käsissään olevat heinät sen syötäväksi. "Mikä Veli Veikeä. Kato sitä, niin syötävän suloinen ja ihana", käänsin katseeni olkani yli avokkiin, joka kohotti kysyvästi kulmiaan. "Mikä hemmetin Veli Veikeä?" "Tästä tulee Veli Veikeä. Eikö näytäkin ihan siltä?" "No, katotaan sitä sitten kun nimetään se", Jesse totesi, mutta tiesi sisimmissään, että mulle se ei voinut sanoa vastaan. Olin sen oma syötävän suloinen ja ihana. (kirj. omistaja, sanoja 000)

10. maaliskuuta 2017, päiväkirjamerkintä

Musta suomenhevosvarsa pomppi emänsä rinnalla matalassa lumihangessa niin, että pumpulin kevyttä valkeaa höttöä lenteli ympäriinsä. Punainen riimu melkein pyöri sen päässä ja hyvä etteivät sen pienet kaviot kolahdelleet vaaleanruunikon emän jalkoihin. ”Tuohan on ihan sekaisin, siitä tulee varmaan samanlainen kaistapää kuin tästäkin”, Jesse huudahti mulle, perässä kävelevälle valokuvaajalle, Neron selästä ja puistelin päätäni. Mulla oli kova luotto Veljeen. Niin, ei me koskaan ristitty sitä Veli Veikeäksi, vaikka kuinka halusin. Siitä tuli loppupeleissä Vauhtiveli ja lempinimeksi meidän suissa muovaantui Vempulasta ja Velmeristä lopulta pelkkä Veli.

”Kyllä se kasvaa vielä ja näyttää, näyttää perkele koko maailmalle. Siitä tulee upee”, huikkasin avokille virnuillen ja otin muutaman reippaamman askeleen juuri, kun honkelokoipinen varsa pysähtyi niille sijoilleen. Sen korvat jähmettyivät eteenpäin ja kaula taipui pienelle kaarelle, ja mulle tuli kiire nähdä, mitä sen edessä seisoi. Odotin jotain vähintäänkin koiran kokoista ja karhun muotoista, mutta vaimeaksi yllätykseksi orivarsan edessä seisoa nökötti punainen kissa. Se katseli suurilla silmillään Veljeä, häntä puolelta toiselle vaappuen, kun musta varsa pörisi sille. Lopulta Veli jopa otti askeleita tuota karvakasaa kohden, jolloin tuntematon viiksivallu päästi suustaan pienen sähähdyksen ja poistui paikalta upottavassa kinoksessa pomppien. Ja kun varsa oli rauhoittunut, oli sen emän aika riekkua. Nero pyrähti häntä komeasti kaarella raviin, mikä innoitti sen varsan juoksemaan perässä - tosin sellaista holtitonta pierupukkilaukkaa, ei mitään koottua ravia. Vaaleanruunikko tamma huudahti innostuksesta valloillaan, ja heitti esimerkkipukin lapselleen, jolloin mun avokkini lensi komeassa kaaressa hankeen. ”Perkuleen kaistapäät”, kuului kirous keskeltä lunta, kun mä nauraen juoksin ottamaan lasta ja sen mammaa kiinni.

11. huhtikuuta 2017, päiväkirjamerkintä

"Voi helevetti", kiroaminen kaikui tyhjässä tallissa kun saavuin sisälle. Seuraavaksi kuului vaimea tumahdus ja sain vastaani mustan suojan, kun avokki tuijotti kärttyisenä karsinassaan seisovaa ponia. "Mitäs tää suoja on siule tehny?" kysyin mieheltä kulmiani kohotellen, ja tämä osoitti Veljeä, joka napotti kaltereiden välistä meitä - eilen illalla palmikoitu tukka aivan puruissa ja takkuuntuneena, selkä paljaana ja aivan kuin pieni virne huulillaan. "Missäs se loimi on, joko riisuit?" kysyin mieheltä ja ehkä ensimmäistä kertaa (poislukien hääpäivämme) tuo näytti siltä, että voisi purskahtaa itkuun. "Vesikipossa. Ja kyllä, Veli on aivan puruissa", Jesse mutisi ja pyöriteltyäni päätäni hetken avasin karsinan oven harvinaisen päättäväisesti. Kyllähän miehen kiukkupotkuraivarit ymmärsi, oli ensimmäinen kilpailupäivämme kyseisen suomenhevosen kanssa ja Jesse starttaisi Veljellä helpon An luokassa parin tunnin kuluttua naapuripitäjässä. "Ei tätä kyllä pestä ehdi enää. Tule muru auttamaan niin harjataan tää ja selvitetään tuo harja", huikkasin toiselle ja keräiltyään hetken itseään mies tuli, erityisen vihaisen ja loukkaantuneen näköisenä, Veljen karsinaan.

"Mä arvasin ettette saisi tuon hevosen tukkaa minkäänlaiselle letille" oli ensimmäinen kommentti, joka hevostuttavan suusta irtosi, kun me päästiin kilpailupaikalle. Jesse otti hatkat ja mä jäin seisomaan hieman hermostuneena vanhemman mieshenkilön keskuuteen. "No, Veljellä oli sellainen poikien yö ja oli purkanut kaikki lettinsä sitten. Ja pessyt loimen vesikipossa", kiusaallinen hiljaisuus katkesi miehen röhönauruun, kun tuo totesi että pitää meidänkin kaikenlaisia valheita vaan kehitellä. No, kisakentällä Jesse jyräsi sotkutukkaisella Veljellä tuon miehen ihan kuus-nolla, kun ensimmäisissä kisoissaan ikinä musta suomenhevonen rokkasi ja raivolla, sijoittuen viidenneksi. 

00. joulukuuta 2017, päiväkirjamerkintä

Seitsenkuinen suomenhevosori pyörähti narun päässä ja heitti esimerkillisen korkean pukin, kun talutin sitä sankassa lumisateessa kohti tarhaa. Tiusan Kostonkeittäjä, lempinimeltään vain Tonppa (tai kuten aviomies sanoo, Tomppa, koska kuulema Tonppa kuulostaa tyhmältä), oli saapunut meille muutama päivä sitten ja sen kotiutuminen oli tapahtunut yllättävän hyvin - paksussa talvikarvassa oleva varsa oli ollut aivan hurrjan reipas koko ajomatkan Tiusasta Kaakkilaan, samoin kuin ensimmäisen kerran kun se kohtasi uuden gänginsä eli meidän muut orit Waahtiksen ja Veljen. Vaikka meidän orit tietäen ne koodikielittivät toisilleen Tonpan rääpälyyttä (Waahtiksella kuin olisi vara mitään sanoa, kun itsekkin vielä sellainen rimppakinttu eikä edes montaa vuotta vanha) ja varsamaisuutta, oli ne ulkoisesti ainakin tulleet uuden tulokkaan kanssa todella hyvin toimeen. Ehkä se johtui siitä, ettei kukaan pojista ollut mitenkään extraiäkäs tai elämää nähnyt, ja ne saattoivatkin yhdessä olla hieman keltanokkia, toisin kuin tammatarhassa jossa tallin selkeästi vanhin tamma Nero pomotti muita minkä syömiseltä ja nukkumiseltaan ehti.

Tarhan portille saapuessamme oli meitä vastassa musta Veli ja ruunikko Waahtis, jotka pälyilivät mua herkkujen toivossa. Häädin pojat Tonpan riimunnarun päällä kauemmaksi portista ja onnistuttuani kääntämään tummanruunikoksi kasvavan varsan aiton sisälle mä päästin sen irti ja suljin portin perässäni. Hieman kuitteja sun muita rapistellen kaivelin sormikas kädessäni muutaman leivänpalan toppatakin taskusta ja ojensin käteni ensimmäisenä kohti Waahtista, joka oli haukkana lähempänä mua. Rapsutin ruunikkoa suomenhevosoria turvasta ja ojensin sitten lopuille kavereille näiden ansaitsemat palat leipää, suoristaen vielä Veljen yllä keikkuvaa turkoosia loimea. Kun orilauma tajusi, ettei multa herunut yhtään enempää nameja, lähti kolmen ryhmittymä vaeltamaan kohti tarhan toista päätyä Tonppa kärjessä höyryjä päästellen - nuorimmainen innoitti korskivalla ravillaan myös muut pojista nopeuttamaan tahtia, ja vaikka mä olisin kuinka voinut katsella orien temmellystä koko päivän, kutsuivat mua jo uhkaavasti kuluvan päivän tallihommat. Sen lisäksi mä olin jo eilen vihjaillut aviomiehelle, että pitäisi kaivaa reki tänään esille, jouluaatto oli aivan kulman takana enkä mä missään nimessä missaisi vuosittaista retkeä koko hevoslauman kesken. Tänä vuonna myös Tonppa pääsisi tutustumaan kyseiseen perinteeseen!