♡ ei meriittejä, kantakirjakelpoinen
syntynyt 21.3.2018, 0-vuotias kasvattanut Kaakkilan Suomenhevoset |
jälkeläiset
o. Kaakkilan Tilaihme (e. HälläVäliä) o. Kaakkilan Tilaihme (e. HälläVäliä) |
Huvitutin Heinähattu ei meinannut millään tulla kantavaksi Veljelle. Sitten kun positiiviset uutiset viimein tavoittivat meidät, eihän sitä edes uskaltanut ajatella, mitä kaikkea tiineyden aikana saattaisi vielä tapahtua - olin toivonut Jennyn omistaman tamman varsaa juurikin meidän Vauhtiveljestä jo pitkän tovin, ja halusin hevoslapsen, millä hinnalla hyväänsä. Ja voin myöntää, etten uskaltanut asettaa varsalle mitään odotuksia koko vatsassaoloaikana, kunhan se tulisi ehjänä ulos ja selviäisi ensimmäiset viikkonsa. Loppupeleissähän kaikki kääntyi parhain päin ja maaliskuun loppupuolella me saatiin Jennyltä soitto, että pieni punapää odottaisi karsinan pahnoilla - ja vannon, että siitä hetkestä lähtien Hopulle on asetettu jos minkämoisia toiveita ja tavoitteita tulevaisuudelle. Vaikka jo se, että siitä tuli selväpäisempi kuin isoäitinsä Anopinkauhu, on yksinään hurjan iso saavutettu tavoite.
Se on melkein yhtä punainen kuin joulupukin asu, ja yhtä tanakka kuin pukki itse (aviomies hokee aina, että onpahan ainakin tukevan oloiset koivet tällä orilla). Ja se käyttäytyykin vielä aivan kuin sielunveljensä, brittiläinen laulaja Ed Sheeran. Ainakin meistä tuntuu siltä. Hopusta on ajan mittaan kehittynyt herkkäsieluinen, mutta erittäin mukava ja kaikenlaisiin tilanteisiin mukautuva suomenhevonen, joten paremmaksi on enää vaikea pistää!
Hoitotilanteisiin Hoppu suhtautuu Sheeranin yllelainatun kappaleen sanoin; se on koko harjauksen, eläinlääkärikäynnin ja kengityksen hievahtamatta, eikä korvaansa letkauta - vaikka sitä lähestyisi ties minkä näköisellä vekottimella. Se ei ole kovin hellyydenkipeä, eikä kipuamassa joka sekunti hoitajan syliin, mutta kyllä siitä huomaa että se nauttii täysin sielun ja ruumiin voimin kaikenlaisesta rapsutuksesta ja harjauksesta, jopa sykeröiden vääntämisestäkin. Ei sitä välttämättä niin ihmisaddiktoituneeksi voi sanoa, sillä Hoppu kyllä viihtyy yksinkin - se vain sattuu rakastamaan sitä, ettei se joudu itse näkemään vaivaa asioiden eteen, kun sille tuodaan puhdistautumis- ja parturipalvelut suoraan kotiboksin ovelle kultatarjottimella.
Punarautiaan suurikokoiset ja aivan yhtä karvaiset korvat saattavat hipoa niskavilloja, kun kaivat esiin satulaa ja suitsia, mutta don't you worry about a thing, pahemmaksi sen uhittelu ei mene. Se on tottunut asemaansa sinä hevosena, joka joutuu ottamaan nahkahärpäkkeet yllensä, ja kun sille iskostaa päähän ajatusta siitä, että viiden tähden hotelli aikoo vain viedä Hoppusen majoituspalveluiden sponsoroimaan aktiviteettiin vapaita rehuravintola-lippuja vastaan, on hevonen totaalivalmis työskentelemään. Kaikkea uutta puettavaa Hoppu vierastaa vielä tällä hetkellä, mutta sen kanssa on kovasti tehty töitä vähän kaikenlaisten selkään, mahaan ja kaulalle puettavien härpäkkeiden kanssa - tomerana hoitajana saa kuitenkin orin olemaan huoleti sen aikaa, että varusteet ehtivät päälle, olivatpa ne kuinka kummallisia tahansa.
Hopun ehkä ainut pahe on sen himo tarhasta karkailua kohtaan. Se ei lähde karsinasta tai muualtakaan, vaikka sille tarjoutuisi parhain tilaisuus ikinä - silti se tykkää kujeilla itsensä sähkölankojen välistä ja tulla vastaan ajotiellä, kun saavut pitkän päivän jälkeen kotiin. Kun auton ratissa on ehtinyt hieraisemaan silmiään ja vakuuttumaan siitä, ettei nää vain väsymyksen aiheuttamia harhoja, on Vauhtihorsma jo valmis antautumaan. And the logic was? Lähti varmaan etelään sillä välin kun punainen poni pallomahoineen tunkeutui aitojen välistä. Eihän tässä oikeasti ole yhtään järkeä, ja tallin väki on pohtinut pitkään aivonystyrät verirakoilla, mikä on takaa-ajatus näissä suomenhevosen tempauksissa, mutta aina me tullaan siihen lopputulemaan, että ehkä Hoppu on vain huomannut olevansa muuten so typical boy, että se kaipaa jonkin "oman jutun". And we let him have it. Vaikkei me portteja sille auki jätetäkkään, tai muutenkaan aidatulta alueelta poistumiseen kannusteta. Hoppu ei kuitenkaan tempauksineen ole mikään tallin pahin kersa, joten miksi sille suuttumaan menisi?
Näin me aina maneesilla kaahaillessa kelataan Hopun kanssa; me rakennetaan yhdessä, ja jos se menee päin hevonvitsiä, me potkitaan se nurin ja esitetään ettei olla aloitettukkaan. Punarautias on ratsuna juuri sellainen myötäileväinen ja oikeasti sun ohjeisiin tarttuva, kuin jokaisen tallin hevosen toivoisi olevan - ori rakastaa ihmisten miellyttämistä ja yrittää aina parhaansa, mutta vain silloin kun ratsastajakin on tosissaan. Vähän sellaista couplepoweria, kun tehdään niin tehdään sitten yhdessä. Ja kunnolla.
Hoppusella on melko keinuvat askeleet, joita on, no, ihan tarpeeksi helppo myötäillä. Se on herkkä kyljistä ja havahtuu pieniinkin merkkeihin vatsan seudulla, suun puolella taas herran kanssa joutuu ehkä olemaan hieman vahvempi. Orilla on erittäin mukava hyppytyyli ja imu esteille, joka tosin ei merkitse sen enempää, jos ratsastaja ei tue punaista - tämä kun ei oikein löydä rataesteillä sopivia paikkoja hypätä täysin itsekseen, vaan kaipaa selkeästi apua selästä. Maastoesteillä pyöreästä karvapallosta kuoriutuu varmempi ja rohkeampi ratsu, ja metsän puolella juurikin nuo ponnistuspaikat esimerkiksi on helppo luovuttaa Horsman hoidettavaksi - ehkä se on se vaara, mikä niissä poneja syövissä maastoesteissä on, että hevonen oikeasti tsemppaa oman päänsä sisässä ja antaa reippaasti yli kaikkensa.
i. Kaakkilan Vauhtiveli SV-I, KTK-II |
ii. Vähäpellon Vauhtihirmu KRJ-I, ERJ-I, KERJ-II, VVJ-I, SLA-I |
iii. Sairaannopee KRJ-II ERJ-I KERJ-I VVJ-I SLA-I YLA1 |
iie. Mustakulta KTK-III KRJ-I ERJ-I KERJ-I VVJ-I SLA-I |
||
ie. Ch anopinkauhu KTK-II KRJ-II YLA1 SLA-I ERJ-I KERJ-II |
iei. marrasmieli VIR MVA Ch, KTK-II, KERJ-I |
|
iee. leskenlempi KRJ-II, KERJ-II, SLA-I, Jälkeläisluokka C |
||
e. huvitutin heinähattu KTK-II SV-II |
ei. hattuvaaran hatuntekijä KTK-II KERJ-II ERJ-I KRJ-II SLA-I |
eii. hattuvaaran möhköfantti VSN Champion KTK-II ERJ-I KERJ-III KRJ-II SLA-II SV-I EV-II |
eie. sippolan elviira EV-III |
||
ee. ventoksen helke VIR MVA Ch VSN National Ch KTK-II SLA-I SV-I |
eei. kesähessu ERJ-II KRJ-III SLA-II YLA3 SV-I |
|
eee. elvana ERJ-II YLA1 |
NÄYTTELYTULOKSET 31.12.2017, Haavelaakso - hevosorit - irtoSERT (pt. vaapu.) |
KRJ, 40 sijoitusta |
ERJ, 38 sijoitusta |
KERJ, 41 sijoitusta |
1. maaliskuuta 2017, päiväkirjamerkintä Mulle oli luvattu vapaapäivä, ihan vain koska avokki kuvitteli että raadoin liikaa tallissa. Tottahan se osittain oli, mutta Nero oli viimeisillään kantavana ja suurimman osan ajasta vahdin tamman liikehdintää. En mä olisi silti tarvinnut vapaapäiviä ennen varsan syntymää, koska omalla tavallaan nautin tallissa vaeltelusta, sen tuoksun nauttimisesta ja Neron kanssa puuhastelusta. Olin suunnitellut vaaleanruunikon kanssa tulevaisuutta monina iltoina kun Jesse oli ollut jo sisässä katsomassa Selviytyjiä. Sitä kuinka varsasta tulisi aivan huipputasoinen, menestyttäisiin ja tamma saisi sitten olla meistä ylpeä. Ja mähän näin kavereita. Minna ja Juuli oli keskustassa juuri oikeaan aikaan ja me käytiin kahvittelemassa ennen sitä normaalia vaatekauppojen kiertelyä. Hetkeksi mä jopa unohdin kaikki pohdinnat Anopinkauhusta ja vatsassa odottavasta lapsesta, kun pääsin pyörähtelemään sifonkimekoissa ja kellohameissa sovituskäytäville. Rentouduin tyttöjen seurassa ja meillä oli hauskaa aina siihen saakka, kun mun puhelin alkoi raivokkaasti soittaa sitä iPhonen perussoittoääntä. Nähdessäni Jessen nimen näytöllä mä vielä tokaisin Minnalle ja Juulille, että kokikohan avokki nyt tulleensa syrjäytetyksi, kun olin viipynyt jo muutaman tunnin reissuillani. |
10. maaliskuuta 2017, päiväkirjamerkintä Musta suomenhevosvarsa pomppi emänsä rinnalla matalassa lumihangessa niin, että pumpulin kevyttä valkeaa höttöä lenteli ympäriinsä. Punainen riimu melkein pyöri sen päässä ja hyvä etteivät sen pienet kaviot kolahdelleet vaaleanruunikon emän jalkoihin. ”Tuohan on ihan sekaisin, siitä tulee varmaan samanlainen kaistapää kuin tästäkin”, Jesse huudahti mulle, perässä kävelevälle valokuvaajalle, Neron selästä ja puistelin päätäni. Mulla oli kova luotto Veljeen. Niin, ei me koskaan ristitty sitä Veli Veikeäksi, vaikka kuinka halusin. Siitä tuli loppupeleissä Vauhtiveli ja lempinimeksi meidän suissa muovaantui Vempulasta ja Velmeristä lopulta pelkkä Veli. ”Kyllä se kasvaa vielä ja näyttää, näyttää perkele koko maailmalle. Siitä tulee upee”, huikkasin avokille virnuillen ja otin muutaman reippaamman askeleen juuri, kun honkelokoipinen varsa pysähtyi niille sijoilleen. Sen korvat jähmettyivät eteenpäin ja kaula taipui pienelle kaarelle, ja mulle tuli kiire nähdä, mitä sen edessä seisoi. Odotin jotain vähintäänkin koiran kokoista ja karhun muotoista, mutta vaimeaksi yllätykseksi orivarsan edessä seisoa nökötti punainen kissa. Se katseli suurilla silmillään Veljeä, häntä puolelta toiselle vaappuen, kun musta varsa pörisi sille. Lopulta Veli jopa otti askeleita tuota karvakasaa kohden, jolloin tuntematon viiksivallu päästi suustaan pienen sähähdyksen ja poistui paikalta upottavassa kinoksessa pomppien. Ja kun varsa oli rauhoittunut, oli sen emän aika riekkua. Nero pyrähti häntä komeasti kaarella raviin, mikä innoitti sen varsan juoksemaan perässä - tosin sellaista holtitonta pierupukkilaukkaa, ei mitään koottua ravia. Vaaleanruunikko tamma huudahti innostuksesta valloillaan, ja heitti esimerkkipukin lapselleen, jolloin mun avokkini lensi komeassa kaaressa hankeen. ”Perkuleen kaistapäät”, kuului kirous keskeltä lunta, kun mä nauraen juoksin ottamaan lasta ja sen mammaa kiinni. |
11. huhtikuuta 2017, päiväkirjamerkintä "Voi helevetti", kiroaminen kaikui tyhjässä tallissa kun saavuin sisälle. Seuraavaksi kuului vaimea tumahdus ja sain vastaani mustan suojan, kun avokki tuijotti kärttyisenä karsinassaan seisovaa ponia. "Mitäs tää suoja on siule tehny?" kysyin mieheltä kulmiani kohotellen, ja tämä osoitti Veljeä, joka napotti kaltereiden välistä meitä - eilen illalla palmikoitu tukka aivan puruissa ja takkuuntuneena, selkä paljaana ja aivan kuin pieni virne huulillaan. "Missäs se loimi on, joko riisuit?" kysyin mieheltä ja ehkä ensimmäistä kertaa (poislukien hääpäivämme) tuo näytti siltä, että voisi purskahtaa itkuun. "Vesikipossa. Ja kyllä, Veli on aivan puruissa", Jesse mutisi ja pyöriteltyäni päätäni hetken avasin karsinan oven harvinaisen päättäväisesti. Kyllähän miehen kiukkupotkuraivarit ymmärsi, oli ensimmäinen kilpailupäivämme kyseisen suomenhevosen kanssa ja Jesse starttaisi Veljellä helpon An luokassa parin tunnin kuluttua naapuripitäjässä. "Ei tätä kyllä pestä ehdi enää. Tule muru auttamaan niin harjataan tää ja selvitetään tuo harja", huikkasin toiselle ja keräiltyään hetken itseään mies tuli, erityisen vihaisen ja loukkaantuneen näköisenä, Veljen karsinaan. "Mä arvasin ettette saisi tuon hevosen tukkaa minkäänlaiselle letille" oli ensimmäinen kommentti, joka hevostuttavan suusta irtosi, kun me päästiin kilpailupaikalle. Jesse otti hatkat ja mä jäin seisomaan hieman hermostuneena vanhemman mieshenkilön keskuuteen. "No, Veljellä oli sellainen poikien yö ja oli purkanut kaikki lettinsä sitten. Ja pessyt loimen vesikipossa", kiusaallinen hiljaisuus katkesi miehen röhönauruun, kun tuo totesi että pitää meidänkin kaikenlaisia valheita vaan kehitellä. No, kisakentällä Jesse jyräsi sotkutukkaisella Veljellä tuon miehen ihan kuus-nolla, kun ensimmäisissä kisoissaan ikinä musta suomenhevonen rokkasi ja raivolla, sijoittuen viidenneksi |
00. joulukuuta 2017, päiväkirjamerkintä Seitsenkuinen suomenhevosori pyörähti narun päässä ja heitti esimerkillisen korkean pukin, kun talutin sitä sankassa lumisateessa kohti tarhaa. Tiusan Kostonkeittäjä, lempinimeltään vain Tonppa (tai kuten aviomies sanoo, Tomppa, koska kuulema Tonppa kuulostaa tyhmältä), oli saapunut meille muutama päivä sitten ja sen kotiutuminen oli tapahtunut yllättävän hyvin - paksussa talvikarvassa oleva varsa oli ollut aivan hurrjan reipas koko ajomatkan Tiusasta Kaakkilaan, samoin kuin ensimmäisen kerran kun se kohtasi uuden gänginsä eli meidän muut orit Waahtiksen ja Veljen. Vaikka meidän orit tietäen ne koodikielittivät toisilleen Tonpan rääpälyyttä (Waahtiksella kuin olisi vara mitään sanoa, kun itsekkin vielä sellainen rimppakinttu eikä edes montaa vuotta vanha) ja varsamaisuutta, oli ne ulkoisesti ainakin tulleet uuden tulokkaan kanssa todella hyvin toimeen. Ehkä se johtui siitä, ettei kukaan pojista ollut mitenkään extraiäkäs tai elämää nähnyt, ja ne saattoivatkin yhdessä olla hieman keltanokkia, toisin kuin tammatarhassa jossa tallin selkeästi vanhin tamma Nero pomotti muita minkä syömiseltä ja nukkumiseltaan ehti. Tarhan portille saapuessamme oli meitä vastassa musta Veli ja ruunikko Waahtis, jotka pälyilivät mua herkkujen toivossa. Häädin pojat Tonpan riimunnarun päällä kauemmaksi portista ja onnistuttuani kääntämään tummanruunikoksi kasvavan varsan aiton sisälle mä päästin sen irti ja suljin portin perässäni. Hieman kuitteja sun muita rapistellen kaivelin sormikas kädessäni muutaman leivänpalan toppatakin taskusta ja ojensin käteni ensimmäisenä kohti Waahtista, joka oli haukkana lähempänä mua. Rapsutin ruunikkoa suomenhevosoria turvasta ja ojensin sitten lopuille kavereille näiden ansaitsemat palat leipää, suoristaen vielä Veljen yllä keikkuvaa turkoosia loimea. Kun orilauma tajusi, ettei multa herunut yhtään enempää nameja, lähti kolmen ryhmittymä vaeltamaan kohti tarhan toista päätyä Tonppa kärjessä höyryjä päästellen - nuorimmainen innoitti korskivalla ravillaan myös muut pojista nopeuttamaan tahtia, ja vaikka mä olisin kuinka voinut katsella orien temmellystä koko päivän, kutsuivat mua jo uhkaavasti kuluvan päivän tallihommat. Sen lisäksi mä olin jo eilen vihjaillut aviomiehelle, että pitäisi kaivaa reki tänään esille, jouluaatto oli aivan kulman takana enkä mä missään nimessä missaisi vuosittaista retkeä koko hevoslauman kesken. Tänä vuonna myös Tonppa pääsisi tutustumaan kyseiseen perinteeseen! |
erikseen mainittuja lukuunottamatta kaiken materiaalin © Laura
ulkoasun suunnittelu & toteutus: Narie, kiitos! <3