Kaunon Lumirukka

♡ 16.11.2017 syntynyt (10-vuotias) suomenpienhevostamma, voikko (ee/Aa/nCr) 143cm
♡ yleispainotteinen (helppo A, 90cm, noviisi), VH18-018-1932 | kasvattanut Kaunovaara, omistaa Laura VRL-11124

SV-I
KTK-III

Ollessaan varsa Lumirukka oli hontelokoipinen ja kömpelö. Ensimmäisen kerran kun näin sen, se sotkeentui omiin jalkoihinsa ja lensi turvalleen - nousten kuitenkin reippaasti takaisin neljän jalan varaan, kuin sanoen että mukkelismakkelis oli tarjoituskin mennä. Tamman kasvaessa se oppi hyödyntämään tasapainoaan ja voi että sitä näkyä, kun se nelisti menemään normaalikokoisten suomenhevosten kanssa laitumella. Se näytti onnelliselta yksivuotiaalta kirmatessaan vapaana. Mutta sitten tulin mä, joka riisti sen vapauden ja pilasi nuoren hevosen elämän viemällä sen pois laumansa luota ja iskemällä selkään, päähän ja jalkoihin ties mitä varusteita. "Rukasta tulee vielä kelpo ratsu", totesin miehelleni, kun talutin steppailevan tamman tallipihaamme. Voikko ei ollut aivan samaa mieltä ja huomasin kyllä kuinka se mulkaisi mua. No, aina pitää olla toivoa, ainakin hippusen verran.

Luonne

Rukka ei ole ihana. Ei edes, vaikka sanan merkitystä saisi kuinka vähentää kuvanmuokkausohjelmien läpinäkyvyyssäätimen tavoin. Sen suuret, melkeinpä jäniksen vastaavia muistuttavat korvat ovat lähes kokoajan painautuneina niskaan, ja höröllä olevat keltaiset kuulolaitteet on tutut viimeksi varmaankin tamman teiniajoilta. Siitä hädin tuskin jaloillaan pysyvästä pienestä varsasta, johon kerran palavasti rakastuin, kasvoi hailakan vaaleanruskea, pienhevoskokoinen lohikäärme. Ei sillä, ettenkö mä pitäisi satuhahmoista, mutta ehkä olisin kiinnostunut hiomaan sopimuksen, jonka mukaan ne pysyisivät vain ruudun toisella puolella.

Usein Rukan kanssa puuhatessa tuntuu ajattelevan tai jopa toteavan ääneen "voi naisia, voi hemmetin naisia” - Rukka on esimerkillisesti yksi niistä tyypillisistä naaraspuolisista olennoista, joilla on esittää hoitajalleen useampi kuin yksi moodi päivän aikana. Samaan aikaan, kun se ilveilee ja pohtii pienen päänsä sisällä, purisiko se sinua vai litistäisikö mielummin seinän väliin, tamma arpoo mitä mieltä se on keltaisesta pölyharjasta - kuuluisiko sen olla vaaleansininen, että sillä voisi arvon hevosta harjata, vai hyväksyykö voikko tämän kerran erehdyksesi? Siinäpä vasta arvoitus, johon eivät matemaatikotkaan ole löytäneet sopivaa kaavaa selvittämiseksi.
Pienhevosen karsinan ovessa lukee melkein ponin itsensä kokoisin kirjaimin 'hoidettava käytävälle sidottuna', ihan vain että jokainen Rukkaa hoitava tajuaisi olla leikkimättä hengellään. Lumirukka on nimittäin erittäin (ed. sana mielellään boldattuna ja punaisella fontilla) kärsimätön kaveri: se steppailee, pyörii ja hyörii vähät välittämättä, missä kohti hoitaja sattuu sillä hetkellä seisomaan. Sen lisäksi, että se tuntuu lietsovan vihaa hoitajan päälle joka sadasosasekunti, se ei malttaisi millään olla paikallaan hoidettavana; kaikenlainen liibalaaba ihmisen ja hevosen välisestä rakkaussiteestä ja tunnin mittaisista hellittelyhetkistä ei päde Rukkaan, ja sen mielestä kaikki vähänkin hempeä on selkeä no. Aina täytyy olla menossa, ja jos hoitajan läsnäololle ei löydy lähtemiseen tai toiseen paikkaan siirtymiseen liittyviä suunnitelmia, ei Lumirukka todellakaan ymmärrä. Eikä tykkää.

Sukutaulu

i. Aggressio KTK-III
vkk, 145cm

ii. Vahingoniloinen

iii. Piraija II

iie. Kirvan Tytti

ie. Hula-Hula

iei. Mambo Jekku

iee. Angervo-Kerttu

e. Lumikukka KTK-II, VSN Ch, Ch
prt, 142cm

ei. Lumimyrsky

eii. Lumituisku

eie. Myrskytuuli

ee. Helinä Neito

eei. Aapeli

eee. Neitoperhonen

01.10.2018 ♡ t. Pihlajanmarj (i. Viinmarj). om. Kaakkila

Kilpailuinfo

KRJ, 7 sijoitusta
01.01.2018, Mörkövaara - he D - 1/39
07.01.2018, Mörkövaara - he D - 4/39

02.02.2018, Runoratsut - he C - 4/40
13.02.2018, Stratocaster - he B - 4/38
20.02.2018, Teilikorpi - he A - 5/40

12.06.2018, Duán Stable - he B - 7/50
18.06.2018, Duán Stable - he B - 2/50

ERJ, 30 sijoitusta
03.12.2017, Koistila - 80cm - 1/50
08.12.2017, Koistila - 80cm - 6/50
10.12.2017, Koistila - 80cm - 5/50
14.12.2017, Kilpailukeskus LITT - 60cm - 5/30
14.12.2017, Kilpailukeskus LITT - 70cm - 1/40
19.12.2017, Koistila - 80cm - 6/50
20.12.2017, Koistila - 80cm - 3/50
29.12.2017, Koistila - 80cm - 3/50
01.01.2018, Koistila - 80cm - 3/30

05.01.2018, Koistila - 80cm - 5/30
05.01.2018, Koistila - 60cm - 5/40
06.01.2018, Koistila - 60cm - 3/40
13.01.2018, Koistila - 60cm - 1/40
13.01.2018, Koistila - 80cm - 5/30
16.01.2018, Koistila - 60cm - 6/40
17.01.2018, Koistila - 60cm - 4/40
19.01.2018, Koistila - 80cm - 4/30
20.01.2018, Koistila - 80cm - 5/30
21.01.2018, Koistila - 60cm - 1/40

22.01.2018, Koistila - 60cm - 5/40
22.01.2018, Koistila - 60cm - 4/40
26.01.2018, Koistila - 60cm - 4/40
27.01.2018, Koistila - 60cm - 5/40
29.01.2018, Koistila - 60cm - 4/40
02.02.2018, Ruskavaara - 70cm - 5/30
04.02.2018, Ruskavaara - 70cm - 3/30
07.02.2018, Ruskavaara - 70cm - 5/30
07.02.2018, Ruskavaara - 70cm - 3/30
08.02.2018, Ruskavaara - 70cm - 4/30
18.02.2018, Ruskavaara - 90cm - 5/30

VVJ, 10 sijoitusta
11.12.2017, Kilpailukeskus LITT - noviisi tarkkuus - 1/25
13.12.2017, Duán Stable - noviisi tarkkuus - 5/30
18.12.2017, Duán Stable - noviisi tarkkuus - 5/30
01.01.2018, Mörkövaara - noviisi tarkkuus - 1/78

09.01.2018, Mörkövaara - noviisi tarkkuus - 4/78
13.12.2017, Duán Stable - noviisi koulu - 2/30
05.01.2018, Mörkövaara - noviisi koulu - 2/66
12.02.2018, Teilikorpi - noviisi koulu - 4/30
20.02.2018, Teilikorpi - noviisi koulu - 2/30
02.02.2018, Breandan - noviisi yhdistetty - 2/32

Päiväkirja

17. marraskuuta 2017, Nero lapsenlikkana
Kaakkilan yksivuotiaat tammat Tomu ja Rukka pistivät menemään lumen peittämällä maaperällä, kun seurasin tallia tehdessäni niiden touhuja. Milloin voikko pienhevonen loikki ja pomppi normaalikokoisen kaverinsa ympärillä, milloin punainen jahtasi Rukkaa kuin koira kissaa. Pukkioppeja viljelläkseen toisilleen ne juoksivat tarhaa päästä päähän, heitellen takakoipiaan ilmaan kuin mitkäkin laitumelle päässeet orivarsat. Musta tuntui tosi hyvältä katsoa tammojen tulevan toimeen keskenään, sillä tiesin että varsat viihtyisivät ikäisessään seurassa - tietenkin sen lisäksi, että niitä kaitsemassa oli Tomun emä Nero, meidän tallin vanharouva. Ensimmäisinä päivinä Rukan muuton jälkeen Nero ei tuntunut nauttivan keltaisen lapsen huomiosta, ei sitten yhtään, mutta ajan kanssa hevoset tottuivat toisiinsa ja punaruunikko opetti Kaunovaarasta muuttaneen tamman talon tavoille (siis siihen että Nero söisi ensin heinäkasalta, sitten vasta muut). Aika ajoin Nero tykkäsi pomotella vuotiaita ja siitäkin huolimatta, että se oli Tomun emä, se antoi tupenrapinat molemmille hevoslapsille - se ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään kovin pahansuopaista, joten en kokenut tarpeelliseksi siirtää vanhaa rouvaa tarhaamaan yksin, oppisivatpahan Tomu ja Rukka elämään hevoslaumassa.
”Tulkaas ottamaan päiväheinät”, huutelin tammoille kuljettaessani heinäsäkkejä kohti näiden tarhaa. Tomu ja Rukka saivat omat heinänsä samaan kasaan ollessaan melkeinpä jo parhaita kavereita, ja jäädessäni tammojen ruokailua seuraamaan ne molemmat tulivat aika ajoin tunkemaan pieniä, silkkisiä turpiaan mun taskuille. Rapsuttelin molempia vuotiaita hieman niille lässytellen - ai että varsat oli sitten ihania!

30. joulukuuta 2017, teräsmummo ja tytöt
Lumisade peitti hiljalleen paikallaan olevan, ruunikon suomenhevosen selkää. Neron kaula oli painettu alas hetki sitten tarjottuihin päiväheiniin, ja toisin kuin sen kaitsettavat Rukka ja Tomu, se sai nauttia päiväateriastaan yksin, omassa rauhassaan. Heti voikon pikkutamman muutettua meille teräsmummo oli tehnyt selväksi, ettei sen heiniin koskisi kukaan muu kuin itse ylhäisyys itse. Ja Rukka oli hyväksynyt sen - pieni tamma näytti olevan mielissään punaisesta kaveristaan Tomusta, eikä pannut pahakseen heinien jakamista. Mun huulten välistä pääsi hiljainen huokaus, kun kaivelin toppatakin taskuista sormikkaita. Teräsmummo oli menestynyt tänä vuonna odotettua paremmin: se oli napannut niin este- kuin suokkienkin laatuarvosteluista ykköspalkinnot, ja koulujaoksen vastaavasta kakkosen. Näillä meriiteillä sen tyttö Tomu saisi hyvät sukulaispisteet tammikuun varsa-arvosteluissa. Mutta se ei todellakaan mua huokailuttanut, mä olin iloinen että Nero oli jättänyt jälkeensä noinkin kauniin varsan, joka tulisi selkeästi jatkamaan emänsä viitoittamalla polulla tämän jälkeen. Mua huokailutti Neron jälkeinen aika. Tammalle oli kertynyt ikää, ja vaikkei se osoittanutkaan yhtään hiipumisen tai vanhenemisen merkkejä, mua suoraansanoen pelotti tammasta luopuminen. Välttämättä kyseinen asia ei tulisi ajankohtaiseksi vielä vuosiin, mutta Kaakkilan ensimmäinen asukas ja mun ensimmäinen kilpaponi merkitsi ihan helvetisti. Menettäisikö suomenhevostalli hohtonsa teräsmummon lähdettyä taivaslaitumille? Menettäisinkö mä otteeni tästä kaikesta, hiipuisiko mun mielenkiintoni mun extrahepan lähdettyä?

Nuorikot saivat syötyä lapsenlikkaa nopeammin, ja viimeisten heinänkorsien kadottua niiden suihin ne lähtivät yksissätuumin ihmettelemään mua - ihmeellinen tuo ihminen kun tuossa vain seisoskelee, sillä on pakko olla asiaa, let's go sis! Tammat kulkivat laiskanpulskeasti, kylki kyljessä tarhan aidalle ja jäivät sitten pällistelemään mua. Uteliaisuuden saattoi aistia niiden olemuksista ja ihmetyksen nähdä tummista silmistä. "Mitäs mimmit?" ojensin käteni vaisusti kohti tyttöjä, joista Rukka oli ensimmäisenä haistelemassa mustaa kangashansikasta. Kun keltainen tajusi, ettei mulla ollut sille mitään, se veti turpansa takaisin ja antoi tilaa Tomulle. Läsipäisen tamman talviloimi kahisi tämän ottaessa pari askelta lähemmäksi mua - olin klipannut tammat pariin otteeseen syksyn aikana, toisin kuin Neron jonka annoin viimein kasvattaa talvikarvansa ja elää mammutin elämää.
Katsotaanko onko mulla teille jotain, oottakaapas", tottuneesti oikea käsi upposi syvän taskun uumeniin ja hetken sen pohjuksia kaiveltuani löysin kuin löysinkin muutaman leivänpalan. Luikahdin aidan välistä tarhan sisäpuolelle, taputin Rukkaa ja Tomua, ja syötin niille pari palasta ruisleipää, ottaen sitten askeleita teräsmummoa kohti. "Beib, tulisitko säkin leivälle?" huikkasin tälle virne huulillani, ja ruunikko tamma vilkaisi mua sivusilmällään, jatkaen kuitenkin heinien syömistä. Päästyäni tarpeeksi lähelle mä viskasin leivänpalat tuon päiväheinien päälle, josta Nero ne hokasikin yllättävän nopeasti. "Voitko olla ikinä jättämättä mua, mun tulee ikävä", kysyin itsekseni piirtopäiseltä tammalta, joka oli tapansa mukaisesti hotkaissut leivät parempiin suihin alta aikayksikön. En mä varmasti ikinä tulisi tottumaan ruunikon poismenoon, mutta sitä ennen meillä oli kuitenkin vielä lukuisat eläkepäivät vietettävänä - veisin Neron maastoon, uimaan ja hyppäämään, syöttäisin hieman enemmän herkkuja ja pitäisin huolen, että tuo nauttisi elämästään viimeiseen asti. Mä tunsin olevani vastuussa siitä.

29. syyskuuta 2018, varsasuunnitelmia ja surua
Anopinkauhu oli sitten nukkunut pois. Eläinlääkärin mukaan onneksi edes rauhallisesti, ilman komplikaatioita tai kipuja. Kello 06.29 siskolta oli tullut vain viesti, jossa luki suurinpiirtein kolmella sanalla, että Nero ei hengitä, ja että voisin opetella vastaamaan puhelimeeni. Niin, Hanski oli soittanut useampaan otteeseen paniikissa, mutta päätynyt lopulta kutsumaan oma-aloitteisesti eläinlääkärin. M' soimasin itseäni siitä, että olin jättänyt puhelimen yöllä äänettömälle, ja käperryin tiukemmin ympärilleni kaivamaani ruunikon tamman loimeen. Vilunväreet kulkivat pitkin mun vartaloa, vaikka tallituvan patteri hohkasi täysillä nojatuolin vieressä. Annoin mun katseen jähmettyä tarhassa leikkivään Veljeen, joka ei tainnut tuntea itsessään minkäänlaista pistosta äitinsä poisnukkumisesta. Musta ori juoksi loimen helmat lepattaen, ja koitti yllyttää uusinta tulokastamme, Marpua, mukaan sen hullutuksiin.
Toinen Neron jälkeläisistä, Tomu, oli asettunut maate Lastan viereen, kun tammojen tarhakaveri Rukka seisoi ärtyneen näköisenä portilla, loimi vinossa ja korvat niskaan painettuina.

"Tuota, mä tiedän ettei nyt ole hyvä hetki, mutta ne soittaa Kaunovaarasta että mitä siemeniä me haluttiinkaan Rukalle ensi viikoksi", Hanskin ääni kuului pelokkaana mun selkäni takana, ja huitaisin kädelläni - ei mua oikeasti jaksanut kiinnostaa, ei tällä hetkellä. "Ota mitkä otat, kaipa sieltä varsa tulee", murahdin muutamaa vuotta vanhemmalle isosiskolle, joka tuhahti ja siirtyi selkeästi kokonaan tallituvan puolelle. "Mä olen katsonut nämä orit valmiiksi jo läpi, ja vaikka mä mielummin ottaisin jotain pienempikokoista oria vaihtoehdoksi, mun on pakko näyttää sulle tämä yks. Ootahan, joo, tässä on Maukka. Arvaa mistä se on kotoisin?" Hanski kyykistyi nojatuolin viereen ja esitteli puhelimestaan suomenhevostallin nettisivuille lisättyä, tummanrautiasta oria. Nättihän se oli, enhän mä sitä voinut kieltää. "No? Anna tulla nyt vaan, mä en jaksaisi mitään tällaisia arvuutteluleikkejä just nyt", nappasin puhelimen samalla omaan käteeni ja zoomailin elämääni kyllästyneenä Maukasta otettua rakennekuvaa. "Susirajasta" oli kuitenkin ne maagiset sanat siskon suusta, jotka saivat mut höristämään korviani hieman. "Ai että, Susirajan likoilta", huokaisin ja ojensin puhelimen takaisin brunetelle. "Niin, kato mä ajattelin, onhan siinä edes vähän sitä hulluutta tallessa kun se on narrilta ja Lissulta. Ei se Nerolle sukua ole, mutta, u know what I mean", sisko yritti sopertaa, ja mä sain ulos yhden sanan verran puhetta: "Kiitos."