17. marraskuuta 2017, päiväkirjamerkintä

Ruunikko, vieroitusikäinen suomenhevonen kolusi trailerissa huomiota hakien, kun pysäytimme auton Kaakkilan tallipihalle - olimme vihdoinkin hakeneet meidän pienen kermaisen ponin, Mutalan Kermawaahdon, kotiin, ja en olisi voinut olla innostuneempi. Olin odottanut kuluvaa päivää kuin pieni lapsi jouluaattoa, sillä kauppakirjat kirjoitettuamme olimme vierailleet Mutalassa muutamaan otteeseen katsomassa varsaa, joka oli heti hurmannut ainakin mut pauloihinsa. Nyt mun ei enää tarvitsisi ajaa satoja kilometrejä että näkisin Waahtikseksi ristityn varsan, vaati vain vaivan siirtyä talliin ja siellä se poni mua odottaisi.
Kermawaahto päästi ilmoille kimakan, enemmän kiljahdusta kuin hirnahdusta muistuttavan äänen steppaillessaan alas lastaussiltaa, ja pyörähti sitten muutaman kerran. Se katseli korvat hörössä ympärilleen ja inahti vielä muutaman kerran hevosten vastaillessa sille tarhoista, ennenkuin mä talutin herran tutustumaan uuteen karsinaansa. Kiedoin riimunnarun tiukalle vetosolmulle kaltereihin, taputin hevosta kaulalle ja riisuin siltä kuljetussuojat aviomiehen irrotellessa villaista loimea suomenhevosen yltä. Waahtis otti uuden yksiönsä semilunkisti, kolusi kupit ja kipot pariin otteeseen läpi ja tyytyi sitten kurkkimaan uteliaana ympärillä hääräileviä ihmisiä. ”Me ollaan sun uudet vanhemmat nyt, Waahtis”, totesin orille ja rapsutin tuota hieman, saaden vastaukseksi aviomiehen murahduksen, ettei se ainakaan alkaisi minkään hevosen isäksi. ”No älä sitten ala, paljon missaat. Vai mitä poika?” suukotin silkkistä, ruskeaa turpaa ja annoin orille pari kuivaa leipäpalaa. Kun Kermawaahto oli riisuttu matkustuskamppeista, mä raahasin sen eteen kasan heinää ja jäin sitten hevosen karsinan eteen harjailemaan sen suojia puhtaiksi - mä en millään olisi raaskinut lähteä tekemään oikeita hommia, ja ikuisuushan siinä lopulta vierähti komeaa hevosta ihastellessa. Mutta kai sen nyt ymmärtää, mä sain mun kermaherkun kotiin, viimein! (246 sanaa)

00. joulukuuta 2017, päiväkirjamerkintä

Seitsenkuinen suomenhevosori pyörähti narun päässä ja heitti esimerkillisen korkean pukin, kun talutin sitä sankassa lumisateessa kohti tarhaa. Tiusan Kostonkeittäjä, lempinimeltään vain Tonppa (tai kuten aviomies sanoo, Tomppa, koska kuulema Tonppa kuulostaa tyhmältä), oli saapunut meille muutama päivä sitten ja sen kotiutuminen oli tapahtunut yllättävän hyvin - paksussa talvikarvassa oleva varsa oli ollut aivan hurrjan reipas koko ajomatkan Tiusasta Kaakkilaan, samoin kuin ensimmäisen kerran kun se kohtasi uuden gänginsä eli meidän muut orit Waahtiksen ja Veljen. Vaikka meidän orit tietäen ne koodikielittivät toisilleen Tonpan rääpälyyttä (Waahtiksella kuin olisi vara mitään sanoa, kun itsekkin vielä sellainen rimppakinttu eikä edes montaa vuotta vanha) ja varsamaisuutta, oli ne ulkoisesti ainakin tulleet uuden tulokkaan kanssa todella hyvin toimeen. Ehkä se johtui siitä, ettei kukaan pojista ollut mitenkään extraiäkäs tai elämää nähnyt, ja ne saattoivatkin yhdessä olla hieman keltanokkia, toisin kuin tammatarhassa jossa tallin selkeästi vanhin tamma Nero pomotti muita minkä syömiseltä ja nukkumiseltaan ehti.

Tarhan portille saapuessamme oli meitä vastassa musta Veli ja ruunikko Waahtis, jotka pälyilivät mua herkkujen toivossa. Häädin pojat Tonpan riimunnarun päällä kauemmaksi portista ja onnistuttuani kääntämään tummanruunikoksi kasvavan varsan aiton sisälle mä päästin sen irti ja suljin portin perässäni. Hieman kuitteja sun muita rapistellen kaivelin sormikas kädessäni muutaman leivänpalan toppatakin taskusta ja ojensin käteni ensimmäisenä kohti Waahtista, joka oli haukkana lähempänä mua. Rapsutin ruunikkoa suomenhevosoria turvasta ja ojensin sitten lopuille kavereille näiden ansaitsemat palat leipää, suoristaen vielä Veljen yllä keikkuvaa turkoosia loimea. Kun orilauma tajusi, ettei multa herunut yhtään enempää nameja, lähti kolmen ryhmittymä vaeltamaan kohti tarhan toista päätyä Tonppa kärjessä höyryjä päästellen - nuorimmainen innoitti korskivalla ravillaan myös muut pojista nopeuttamaan tahtia, ja vaikka mä olisin kuinka voinut katsella orien temmellystä koko päivän, kutsuivat mua jo uhkaavasti kuluvan päivän tallihommat. Sen lisäksi mä olin jo eilen vihjaillut aviomiehelle, että pitäisi kaivaa reki tänään esille, jouluaatto oli aivan kulman takana enkä mä missään nimessä missaisi vuosittaista retkeä koko hevoslauman kesken. Tänä vuonna myös Tonppa pääsisi tutustumaan kyseiseen perinteeseen!

01. tammikuuta 2018, Annika Suden kouluvalmennus

"Tehdään niin,että ratsastetaan uran sisäpuolella reipasta ravia. Voit ottaa ihan viisikin metriä sisäpuolelle, ettei hevonen tukeudu siihen aitaan vaan ottaa tavallaan sulta sen tasapainon ja löytää sen muuta kautta kuin tukeutumalla siihen reunaan", paikallinen valmentaja, Annika Susi, joka oli paneutunut eritoten nuorten hevosten kanssa työskentelyyn, puki hansikkaita käteensä valkeaan aitaan nojaillen. Mustahiuksinen nainen oli tullut heti uudenvuodenpäivänä käymään Kaakkilassa, jossa häntä odotti neljävuotias suomenhevosori Waahto ja tämän ratsastaja. Ruunikko nosti ratsastajan kannusteista reippaan ravin ja heitti etujalkojaan muutaman kerran laukanomaisesti, mutta lauhtui ratsastajan jarrutellessa tämän menoa. Hevosta tuntui ihmetyttävän keskellä kenttää kulkeminen, ja siitä huomasi, kuinka se alkoi muutaman minuutin kuluttua hakeutumaan takaisin pitkälle sivulle. "Me tarvitaan hyvä tuntuma molemmille ohjille, ja sen takia sä et anna sen hiipua sinne uralle", punaiseen toppatakkiin pukeutunut Annika torui topakasti ja sai ratsastajan yrittämään kahta kovemmin. Ravien aikana työstetty tehtäväntapainen alkoikin jo sujumaan hyvin siinä vaiheessa, kun Susi neuvoi lisäämään voltteja mukaan. "Sä et käännä nyt ulko-ohjalla ollenkaan. Huomaatko sä, kuinka takaosa tulee sisään ja lapa tipahtaa vähän ulos? Tuut uudestaan nyt ja suoristat sen ponin kaulasta, ei mitään mutkia sinne." Ratsukko tuli toisen kerran päätyyn ravivoltin, ja sai Suden kurat taas niskaansa - seuraavalle kierrokselle otettiin mukaan hieman ulos asettaminen, ja muutamien toistojen päästä ratsukko tuntui snaijaavan Annikan tarkoitusperän. "Sä tunnet, kuinka se etummainen ulkojalka kulkee samaan suuntaan kuin kaula, etkö vain? Koko hevonen kääntyy eikä pelkästään pää sinne sisälle, näin me saadaan Waahto oppimaan että koko kroppa kulkee samaa uraa pitkin. Sä et saa antaa sen nyt laiskotella ja luistaa suoristumisesta, tai teillä menee aikaa hukkaan sitten kun sen pitäis se uudestaan opetella", Annika selosti nuivasti kentän laidalta ja pisti ratsukon tulemaan vielä muutaman voltin - näillä suorituskerroilla suomenhevosen kaula oli kuin olikin suorana ja koko kroppa seurasi kääntymistä hyvin mukana.

Kun ratsukko palasi kulkemaan suoraan, tajusi ratsastaja automaattisesti ohjeistaa nuorta hevosta ulommaisella pohjeella ja ohjalla niin, että se pysyi suorana eikä taipunut sisälle päin. Annikan antamia tehtävänpoikasia jatkettiin vielä suunnanvaihdosten jälkeen, ja kun ratsulle selkeästi vaikeampaakin kierrosta oli hiottu kuin hiomapaperilla konsanaan, oli tuloksena hiestä märkä ja höyryävä suomenhevonen. Lopulta Susi antoi viimeisen komennuksensa, joka sai ratsastajan hiljentämään käyntiin, taputtamaan oria kaulalle ja löysäämään ohjia. Lumen narskuessa ruunikon alla se venytti kaulaansa pitkälle ja ravisteli sitä tyytyväisenä, tietäen saavansa extraporkkanat tallissa.