anopinkauhu

virtuaalihevonen
Syntymäaika: 31. tammikuuta 2016, 12-vuotias
Rotu & skp: suomenhevonen, tamma
Rekisterinumero: VH16-018-0573
Säkä & väri: 154 senttimetriä, vaaleanruunikko
Kasvattanut: Susiraja
Omistaja: Laura, VRL-11124
Painotus: kenttäpainotteinen
Koulutustaso: helppo A, 110cm, CIC1


KTK-II -palkittu maaliskuussa 2016
KRJ-II -palkittu joulukuussa 2017 pistein 7,5 + 40 + 12 + 20 + 15 = 94,5 p.
YLA1 -palkittu joulukuussa 2017 pistein 29 + 33 + 17 + 16 + 4 = 99p.
SLA-I -palkittu joulukuussa 2017 pistein 12 + 23 + 25 + 20 + 20 = 100 p.
ERJ-I -palkittu joulukuussa 2017 pistein 8 + 40 + 20 + 20 + 15 = 103p.

SV-II -palkittu maaliskuussa 2016
EV-II -palkittu toukokuussa 2016
KV-II -palkittu kesäkuussa 2016

Champion-arvonimi myönnetty huhtikuussa 2017

Saanko olla aivan sataprosentisen rehellinen? En nimittäin ole koskaan oikein hiffannut kenttäratsastusta - en siihen painotettuja hevosia, en ylipäätään koko lajia. Se kuulosti vaaralliselta (mitä se onkin), ja koska kelaan aina enemmän omaa turvallisuuttani kuin riskien ottoa, olin pysytellyt kaukana jopa kenttäkilpailuiden katsomoista. Susirajalainen Anopinkauhu kuitenkin muutti kaiken. Erittäin kliseisesti sanottuna se avasi ovet uuden lajin saloihin ja nykypäivänä mä en kavahtais yhtä paljon kenttäpainotteista varsaa kuin tein ennen Neron ostamista. 

Olin Pohjois-Pohjanmaalla mummun ja papan luona kylässä, ja koska olin jo jonkin aikaa pyörinyt hevospiireissä, tiesin että maineikkaan Susirajan tilukset sijaitsivat aivan meidän isovanhempien nurkilla. Pakkohan sinne oli päästä käymään, tiedättehän sellainen once in a lifetime -kokemus (josta tuli kyllä toisen näiden naisten kasvattaman varsan jälkeen ennemminkin the biggest mistake of my life - ei millään pahalla Susirajan naisia kohtaan, mutta molemmat niiltä hommatut hevoset ovat luonteiltaan hieman enemmän ’olenräjähtäväydinpommijaenaioluovuttaaikinä’ -tyyppiä kuin lempeitä ja leppoisia suomenhevosia)?
No, mehän sitten lähdettiin käymään Susirajassa, jossa mä näin jotain, mitä mä en ikinä ennen ollut nähnyt. Ruskea, piirtopäinen suomenhevosvarsa seisoi karsinassaan emänsä vierellä ja katseli suurine korvineen mua, ja meinasin pakahtua. Se oli ehdottomasti kaunein hevonen, mitä olin nähnyt elämäni aikana. ”Mä otan tuon”, tokaisin narrille, joka kohotti pienesti kulmaansa mulle samalla kun päästi mut tutustumaan uuteen hevoseeni. ”Tiesithän sä, että siitä on kaavailtu kenttähevosta?” pappa koitti kuiskata mulle, ja totesin vain, että siitä voi varmasti vielä keskustella. ”No mielellään me se kenttäpuolelle myytäisiin, kun kykyjä varmasti tulee löytymään”, varsan toinen kasvattaja hymähti karsinan ovelta, ja mun paijatessa pientä Neroa, tiesin etten kykenisi enää perääntymään. ”Musta taitaa sitten tulla kenttäratsastaja.”

Nero Kakkonen, Nöpö, Naminamupala, Nenna… suomenhevostamma sai heti ensimmäisinä päivinään monta suloisen syötävää, kivasta hevosesta kielivää lempinimeä, joista loppupeleissä suuhun istui parhaiten Nero - vaikka tamma ei useinmiten mikään kiva hevonen olekkaan, ja Nipotan-Minkä-Ehdin olisi sopinut ruunikolle kuin nenä päähän.

Nero on mitä mahtavin, jos sen touhuja saa seurata piilokameran kautta. Lähemmäs sä kyllä uskaltaisit myös, mutta ehkä sun hermot ei kestäs sitä, että neiti on ihan kauhian pikkutarkka ja jääräpäinen. Kuolaimet pitää olla lämmitettynä ja ruokaan ei kosketa, jos sitä ei oo kosteutettu, puhumattakaan siitä että jos suomenhevostammalla on vähänkin huonompi päivä, työnteolle on pakko pistää vastaan.

Meidän tie ei aina ole ollut yhtä simppeli, kuin mitä se nykyään on. Alkuaikoina meidän välillä ei ollut minkäänlaista luottamussuhdetta, ja vaikka tamma kulkikin mun alla nätisti (ja totteli silloin kuin sitä huvitti), en saanut kunnon tuntumaa tähän. Se oli perusjumputusta, mutta tiesin että jos me meinattiin elää elämä yhdessä, piti olla jotain jota koskettaa. Jotain missä se tuntuu kun mä nykäisen suupielestä, jotain missä se tuntuu kun tamma suoriutuu edelliskertaa paremmin kouluradalta. Siihen meni kauan että meillä alko pelaamaan kemiat yhteen. Hitaasti mut varmasti me kasvatettiin luottamusta, Nero ei pannut vastaan ja se ei luovuttanu heti kun se epäonnistu, tai kun mä tein jotain hölmöä. Meillä oli tavallaan yhteinen palo päästä loppuun asti kuivin kavioin ja siinä samalla myös se luottamus alkoi kehittymään. Nero on tänäkin päivänä vieroksuva uusia ihmisiä kohtaan, ja jos sen kanssa aikoo jotain tehdä, tamman tulee luottaa suhun - muuten se iskee liinat kiinni ja päättää, että se vihaa sua. Ja siitä ei muuten hyvä seuraa.

Selkäänhän Nero ei mielellään ottais ketään, ja sille on pakko tiuskaista pari valittua sanaa, jotta se ei steppailisi jokaiseen ilmansuuntaan yhtä aikaa. Kun kuitenkin suoriutuu tehtävästä selkäännousu, toimii kaikki hetken paremmin - hammaskalusto ei tarraa suhun kiinni kun kiristät vyötä, eikä tamma pistä vastaan vaikka sen pitäisi seisoakkin hieman pidempään kaarrossa.

Nero on ratsuna himpun verran enemmän kuin helppo lastenratsu (toiselta nimeltään siis vain vaativa); se antaa kyllä muutamat virhelyönnit anteeksi pyrkiessään täydellisyyteen, mut jos selkään heitetään alottelija jolla ei ole mitään hajua kylkien potkimisesta ja ohjien repimisestä, voidaan olla aika varmoja että perä lentää ja komeasti. Isäänsä tullen Nero tuntee oman arvonsa, ja tietää kyllä, minkä tasoisen ratsastajan sen selkään voi päästää ilman pierupukkilaukkaa. Huonot päivät ovat sitten aivan oma lukunsa, ja tällöin tamma painaa kuolaimelle, väistää pohjetta ja välillä jopa juoksee pää viidentenä kaviona rauhallista ravia pyydettäessä.
Huonoinakin päivinä, kuten jokasena muunakin, Neroon kuitenkin puree kunnon alkulämmittelyt. Tamman voimat ja vauhdit pitää säätää kohdilleen ja pomon paikasta aina välillä muistutella, ja kun kyseiset hommat on oman komennon alla, Nerosta kuoriutuu ihan kiva ratsastettava, loppujen lopuksi. Ainakin sillä on tasaset askeleet, joita on todella helppo myötäillä.

Kouluratsastukseen Nerolla on juuri sopivaa nirppamaisuutta ja täydellisyydenhakuisuutta. Tamman kanssa on miellyttävä työskennellä sileällä, koska sen päämääränä on virheettömät suoritukset ja kova yrittäminen näkyykin hevosesta mailien päähän. Nepe on tasoltaan noin helppo A ja sen vahvuuksiin kuuluvat erityisesti väistöt ja vastalaukka - vaikka tammalla onkin aina hieman ongelmia nostaa laukkaa maltillisessa vauhdissa, kun sen saa sen nostamaan, on neiti erittäin taitava. 

Esteratsastukseen tarvitaan kokenut ratsastaja, riittävästi pidätteitä ja kyky ohjata suinpäin sinkoilevaa Neroa esteeltä toiselle. Eli suomeksi sanottuna, tuo kuumuu aikalailla eikä tosiaankaan sovi aloittelijoiden esteratsuksi. Ruunikon saa kyllä kuriin selkeillä ja riittävän jämerillä merkeillä, mutta silti täytyy olla aina varuillaan - jos unohdut hetkeksikään haaveilemaan esteradalla Neron satulassa, löydät itsesi mitä luultavammin joko kentän toiselta puolelta tai esteiden välistä maasta. Kaahaamisesta huolimatta tammalla hypätään usein, sillä se nauttii siitä ja on vielä kaikenlisäksi erinomainen hyppääjä; se ei pudota, se hyppää juuri oikeasta paikasta ja ylittää esteen kuin esteenkin, oli sen ulkonäkö sitten miten kauhea tahansa.

Kenttähevosena tamma on perinyt ominaisuuksiaan äidiltään Lellulta. Nero on luotettava maastohyppyri, joka käy kyllä ylikierroksilla mutta hyppää täydellisesti, eikä edes hipoen rimoja. Suomenhevostamma suorastaan rakastaa maastohyppelöitä eikä arvoitteluksi jää, mikä sen painoituslaji on - kyllä se kenttäradalle on luotu.

Nero on sellainen normaali pullaponi, mitä tulee ruokaan. Ruunikko rakastaa sitä, ja voi vain kauhistellen kuvitella, millaiseen kuntoon tamma pääsisi ilman liikutusta ja avoimin kauralaarein.
Talvisin Neron kuljettaminen narun päässä on astetta helpompi juttu, koska nurmi on lumen alla eikä koivutkaan niin hirveästi kuki. Vihreiden vuodenaikojen aikaan tamma nykii sen minkä ehtii voikukkamättäille ja heinänkorsille - jos näitä ei ole näkyvissä, on Neron taluttaminen kummallisen helppo nakki hevosen luonteen huomioon ottaen. Kädet säilyvät arvitta ja pääkään ei ehdi muuttua punaiseksi, sillä ruunikko kulkee suht nätisti vierellä eikä huutele kavereille, saati sitten pelkää vastaantulevia talikonvarsia tai heiluvia oksia.

Hoitotoimenpiteet suoriutuvat hyvin tai ei niin hyvin, riippuen suomenhevosen päivän moodista: joskus se rakastaa harjalla rapsuttelua ja ihmisen seurassa olemista, kun taas toisinaan sitä ketuttaa jokainen viiden metrin säteellä kulkevakaan ihminen. Muutamalla vahvalla sanalla ja päättäväisellä mielellä pääsee kuitenkin jo pitkälle, ja kun Neron sitoo molemmilta puolilta kiinni, saa sille varusteet päälle ilman suurempia tappeluita.

 
             
             
ylhäällä oleva + ensimmäinen gallerian ratsastuskuva © suba, muut kuvat © kuvaaja ei tahdo nimeään mainittavan
 

Sukutaulu

i. marrasmieli
VIR MVA Ch, KTK-II, KERJ-I
ii. Marrashovi iii. Marraskaski
iie. Verikreivitär
ie. Tuskantuuli iei. Ismarko
iee. Halunroihu
e. leskenlempi
KRJ-II, KERJ-II, SLA-I, Jälkeläisluokka C
ei. Lemmentyö eii. Lemmentaika
eie. Kaihonkatsanto
ee. sulhonsurma eei. Myrkkykeiso
eee. Miestennielijä

ei. Lemmentyö oli raskaammanpuoleinen nallekarhu, hevonen, jota ei voinut olla rakastamatta. 153cm korkea, vaaleanrautias tähtipää sai varsanäyttelyistä kolmosta ja kaksmiinusta, laatuarvostelukarsinnoissa ori oli keskikastia, joskin liikkeistä tuli kehuja (hyvä yliastunta, suorat ja elastiset, hyvä työntö takaa). Lauhkea, nöyrä, yhteistyöhaluinen ja yritteliäs hevonen oli ruunamainen tossukka, joka kisaamisen ohella teki tuntiratsun ja kärryhevosen hommia. Koulupuolella Lemmentyö kisasi he A -radoilla 60+% tuloksin, parista va B -startista tuli 53-55%. Esteitä ori kisasi lainakuskin kanssa metriin asti erinomaisella menestyksellä (voitto tai sijoitus lähes joka startista), samaten kenttää helpoimmissa luokissa keräten hyviä ratoja ja joitakin sijoituksia. Hyppytyyli ja liikkeet olivat loistavat, rakenteessa oli vikansa; kelvolliset tyypit ja leimat, raskaahko, vahva kaareva kaula, korkea säkä, lyhyehkö selkä, loiva lapa, jyrkähkö lautanen, sapelihakuiset etuset, hyväasentoiset takaset, pystyhköt vuohiset. KTK-II -palkittu ori sai hyvät pisteet käyttökokeestaan sekä paljon kehuja luonteestaan, vaikka herkkyyttä ja reaktiivisuutta kaivattiin etenkin esteillä enemmän.
Periyttäjänä Lemmentyö on ollut huono; valtaosa sen jälkeläisistä on niin totaalisen pehmeitä lapasia, ettei niiden mahdollista osaamista saa edes kaivettua esille. Lemmentyöläiset ovat harraste(puska)hevosia, harvat kilpailevat kisaavat pikkuluokissa. Liiankin lauhkean luonteen mukana tuli usein hieman raskaahko, vaikkakin korrekti rakenne. Lemmentyö lopetettiin 19-vuotiaana sen loukkaannuttua tarhassaan.

eii. Lemmentaika, suurimerkkinen punarautias, aloitti uransa ravurina. 153-senttisellä orillaan oli takanaan rautainen ravisuku, vaikka emänsä oli tehnyt myös ratsun hommia ja suomenhevosten koulumestaruuden voittaneen orijälkeläisen. Lemmentaian vauhti ei riittänyt radoille, joten uudelleenkoulutus ja ratsun hommat odottivat. Ryhdikäs, hyvätyyppinen ja -leimainen raudikko oli vaikuttava näky kaikkine vikoineenkin; pitkä leveähkö kaareva kaula, korkeahko lyhyt säkä, pyöreä sopusuhtainen runko, loiva lapa, pitkä jyrkähkö lautanen, etuset sapelihakuiset, kintereet käyrähköt. Lemmentaika kisasi aikanaan vaB/100cm radoilla hyvällä menestyksellä, jalkoihin tuli vasta korkealla iällä rasitusmuutoksia kovasta kisatahdista huolimatta. Raudikolla oli väljät, joustavat liikkeet, joissa oli hyvä tahti ja yliastunta. Ravi oli Lemmentaian paras askellaji, ja lisätty ravi oli hevosen bravuuri. Hyppytekniikka oli kelvollinen, ponnistuspaikat tuppasivat olemaan askelta liian kaukana esteestä. Lemmentaian KTK-III nousi KTK-II:ksi kisatulosten perusteella. Ori oli rehti, reipas työmyyrä ja "kaikki käy" -kaveri, käsitellessä lapanen ja ratsuna sopivan säpäkkä, joskin hieman vahva suustaan.
Lemmentaika oli valitettavan huono tiinehdyttäjä, eikä ori kisanäytöistään huolimatta kiinnostanut kovin suurta tammanomistajajoukkoa. Pääosa orin jälkeläisistä on mukavia, osaavia ja korrektirunkoisia harrasteratsuja, vai kuusi on kilpaillut aktiivisesti. Ori periytti vahvasti liikkeitään ja kapasiteettia kouluradoille. Nykyään Lemmentaika on oloneuvoksena kotitallillaan Seinäjoella.

eie. Kaihonkatsanto (151-senttinen tähtipäinen rautias) ei ollut rakenteellisesti kummoinen; kelvolliset tyypit ja leimat, hyvä kaula, korkea säkä, lyhyt selkä, pystyhköt lavat, jyrkkä lautanen, pitkiä, pystyhköjä vuohisia lukuun ottamatta hyväasentoiset jalat. Liikkeiltään ja hyppytekniikaltaan raudikko oli keskikastia, kaikin puolin tavanomainen tapaus ilman isoja vikoja tai wow-fiilistä. Varsanäyttelyistä tuli järjestään kolmospalkintoa, laatuarvosteluissa tamma oli massaan hukkuvaa keskitasoa. Koulupuolella Kaihonkatsanto oli helppo B -peli, esteillä taas mentiin 110cm ratoja vaivatta, yksittäisenä Kaihonkatsanto ylitti 130cm pystyjä. Hevosen vahvuus oli sen luonteessa ja työmotivaatiossa, Kaihonkatsantoa nöyrempää ja yritteliäämpää hevosta sai hakea. Käsitellessä lauhkea, umpikiltti perhehevonen oli ratsuna aina parhaansa tekevä, sopivan herkkä ja reaktiivinen sekä eteenpäinpyrkivä ratsu, joka lähti aina mielellään töihin. Tamma kisasi aktiivisesti koulua seuratasolla ja esteitä aluetasolla saaden ruusukkeen silloin tällöin, useammin esteiltä. Esteillä sijoitus jäi yleensä kiinni ajasta, Kaihonkatsanto hyppäsi hyvällä ilmavaralla jalkojaan varoen, joten pudotuksia tuli harvoin. Ratsastettavuudella kantakirjaan hyväksytty raudikko teki neljä varsaa, kaikki tammaa itseään parempirakenteisten orien kanssa. Varsat perivät emänsä erinomaisen luonteen ja työmoraalin sekä hyppykapasiteetin, osa myös emänsä lyhyen selän. Kaihonkatsannon varsat ovat pärjänneet hyvin kilparadoilla (este- ja kenttäkisoissa) ja ihastuttaneet harrasteratsuina. 

ee. Sulhonsurma, rautias, 152-senttinen kenttätamma, oli ikäluokkansa lahjakkaimpia nuoria niin este- kuin koulupuolelle. Tamma oli tullut vahvasti vanhempiinsa; erittäin hyvät tyypit ja leimat, pitkä niska, kevyt kaareva kaula, kevyt sopusuhtainen, pyöreä runko, hyvät lavat ja lautaset, etuset sapelissa, lievästi käyrät kintereet. Jalkojen virheasennot eivät kuitenkaan koskaan haitanneet käyttöä, ja Sulhonsurma oli muutenkin terve kuin pukki. Laatuarvosteluissa ja nuorten luokissa loistanut tamma voitti kertaalleen suomenhevosten kenttämestaruuden ja sijoittui useampana vuonna. Raudikolla oli erittäin hyvät, irtonaiset ja eteenpäinpyrkivät liikkeet, joiden tahti ja yliastunta miellyttivät niin koulutuomareita kuin ktk-lautakuntaa. Tammalla oli isänsä hyvä hyppytekniikka ja kapasiteettia 110cm luokkiin. Rohkea, reipas ja hieman kuumuva hevonen oli ehdottoman nöyrä, työhönsä keskittyvä ratsu, joka kuumumisestaan huolimatta keskittyi ratsastajaansa pyrkien aina tekemään parhaansa. Sulhonsurman kanssa toimiminen oli ilo, hevonen oli suhteellisen helppo ja kaikin puolin miellyttävä tapaus, jonka työmotivaatio (etenkin esteillä) oli omaa luokkaansa.
KTK-I –kirjatulla tammalla on viisi jälkeläistä, joiden taso vaihtelee suuresti. Lupsakampien orien kanssa Sulhonsurma teki turhankin hyväluontoisia hevosia, joista jäi puuttumaan terävyyttä ja suorituskykyä (suvusta huolimatta). Säpäkämpien orien kanssa jälkeläisistä tuli kunnon kilparatsuja kenttäradoille. Tamma periytti vahvasti hyviä liikkeitään ja hyppytekniikkaansa sekä hyvää rakennetta, ilman jalkojensa virheasentoja. Sulhonsurma lopetettiin 24-vuotiaana ähkykierteen vuoksi.

eei. Myrkkykeiso oli upea allround-ori, jonka kantakirjalausuntoa rumensivat kaksi kutosta jalkojen asennoista ja kavioista. 153cm korkuinen kulomusta suorittajaori oli kuitenkin terve kuin pukki, eikä sen jaloissa koskaan ollut terveydellistä sanomista. Ori oli kolmi- ja nelivuotiaana kuuden lahjakkaimman estehevosen joukossa, kouluratsastukseen sen liike oli hieman vaatimatonta tahdikkuudesta ja hyvästä yliastunnasta huolimatta. Ori oli kuusivuotiaana kasvattajakilpailun toinen estepuolella, ja myöhemmin ori kisasi 100-110cm esteitä sekä jonkin verran kenttää (harraste) ja koulua (he B-A), kaikkea tasaisin tuloksin ja aika ajoin ruusukkeita saaden. Myrkkykeisolla oli erittäin hyvät tyypit, sopusuhtainen kevyt pyöreä, sopivan syvä runko, pitkä niska, kaareva kaula, hyvä säkä, loivat lavat. Etuset olivat sapelissa, takasissa käyrät kintereet, vuohiset olivat pystyt. Ori kuitenkin suoritti hyvällä liikemekaniikalla ja hyppytekniikalla. Luonteeltaan hevonen oli nöyrä, palveleva ja reipas, sillä oli hyvä eteenpäinpyrkimys, sopivasti rohkeutta ja herkkyyttä. Käsiteltäessä Myrkkykeiso oli kuitenkin lauhkea ja sopi lastenkin käsiin.
KTK-II –palkitulla orilla on 67 jälkeläistä, joita parikymmentä kisaa esteitä ja/tai kenttää hyvällä menestyksellä. Ori periytti itseään vahvasti kaikin puolin; sen varsat ovat jalka-asentoja lukuun ottamatta hyvärakenteisia, hyväluontoisia kilpa- ja suoritushevosia. Nykyään Myrkkykeiso elelee oloneuvoksena kotitallillaan osallistuen vain harvakseltaan oriparaateihin.

eee. Miestennielijä oli ravurivanhemmistaan huolimatta erinomainen kenttähevonen, jonka rakennekin soveltui ratsun hommiin erinomaisesti. Tammalla oli hyvät rotu- ja sukupuolileimat, pyöreä syvä runko, leveä, hyvin asettunut kaareva kaula, jyrkähkö lapa, hyvä selkälinja ja lautanen, kuivat, melko hyväasentoiset jalat. 155-senttinen, vaaleanpunarautias tamma oli varsin ihastuttava näky ilmeikkään päänsä ja runsaiden jouhiensa ansiosta. Liikkeiltään hevonen oli priimaa, joka askellajissa oli tarmokkuutta ja irtonaisuutta, yliastunta oli hyvä ja liike lähti hyvin takaa. Hyppytekniikka jätti toivomisen varaa, mutta niin vain Miestennielijältä sujuivat metrin esteradat. Hieman kovapäisenä, kuumuvana hevosena Miestennielijä ei ollut helpoin ratsastaa, sillä tammassa oli enemmän imua esteille kuin malttia kuunnella ratsastajaa. Hevonen vaati jämäkän ratsastajan, joka uskalsi tarpeen vaatiessa muistuttaa rumastikin, kuka määrää. Käsiteltäessä Miestennielijä oli lauhkeampi, vaikka heittäytyikin onnellisen kuuroksi kutsuille jos sattui pääsemään karkuun tahrastaan. KTK-II –palkittu raudikko kisasi esteitä ja kenttää hyvällä menestyksellä Keski- ja Etelä-Suomessa.
Tammalle käytettiin rohkeasti erilaisia (painotus, rakenne..) suorittajaoreja, minkä vuoksi Miestennielijän kuusi varsaa ovat keskenään melko erilaisia. Tamma periytti vahvasti kapasiteettia ja komeita liikkeitään, rakennetta ja luonnetta vaihtelevasti. Kaikki Miestennielijän varsat ovat ratsukantakirjassa, ja tamma onkin jälkeläisvalio. Hevonen kuoli 26-vuotiaana.

ii. Marrashovi, tummanpunaruunikko 164cm korkea komea, ryhdikäs, erinomaisin tyypein varustettu ori. Sillä oli väljä pään ja kaulan liittymä, hyvä voimakas ylälinja, joka koostui lihaksesta eikä ihrasta, pyöreä, sopusuhtainen runko, hieman laskeva lautanen. Etusissa oli erittäin lievää vasikkapolvisuutta, takasista ei löytynyt moitittavaa. Kavioaines oli hieman haurasta, mutta ei vaikuttanut käyttöön hyvällä kengityksellä ja kengittäjällä. Marrashovi liikkui erinomaisesti, elastisesti, irtonaisesti ja aktiivisesti. Se keri etusillaan jonkin verran käynnissä, mutta muutoin liikkeet olivat varsin suorat. Ori hyppäsi erinomaisella tyylillä ja se keräsikin niin parhaan askellaji- kuin estehevosenkin tittelit sekä kolmi- että nelivuotiaana laatuarvostelusta. Kasvattajakisan estevoitto napsahti kuusivuotiaana, koulupuolelle oria ei niinkään laiteltu. Marrashovin luonne oli tosin kova, karjas, mutta se ei kuitenkaan sietänyt liian kovaa käsittelyä. Harva ihminen tuli orin kanssa toimeen ja lopulta omistaja otti sen kotitalliinsa, jotta käsittelijöiden määrä olisi pysynyt minimissä eli yhdessä. Marrashovi kilpaili esteitä 120cm luokissa, kenttää se kisasi kaksi kautta CIC1-tasolla - molemmat lajit sujuivat hyvällä menestyksellä. Marrashovi kirjattiin ratsusuunnalle ykkösellä.
Marrashovi periytti erinomaisia käyttöominaisuuksiaan ja sen heikkotasoisemmatkin varsat ovat kapasiteetiltaan yltäneet minimissään metriin tai helppoihin luokkiin koulussa ja kenttäradalla. Valitettavasti ori siirsi eteenpäin myös luonnettaan, eivätkä marrashovilaiset sovikaan harrasteratsuiksi tai ratsastuskouluiksi, saati täti- tai lapsiratsuiksi vaan lähinnä ammattilaisten kilpailijoiden käsiin.

iii. Marraskaski, musta 156cm korkea oli ryhdikäs ratsutyyppinen ori. Sen pitkä tuuheajouhinen harja riitti yksinään hurmaamaan monia katsojia, puhumattakaan sen esiintymiskaristamasta. Sillä oli kevyt, pyöreä runko, lievästi alakaulaa, väljä pään ja kaulan liittymä, hyvä säkä ja loivahko lautanen. Etujaloissa sillä oli pystys vuohiset, muutoin ne olivat hyväasentoiset, samoin kuin takajalat. Kavioaines kului hieman tavallista nopeammin, mutta hyvä kengitys ja kavionhoito pitivät ne käyttökunnossa vuosia. Marraskaskella oli erinomainen liike, etenkin laukka, joka oli irtonaista, elastista ja hyvin säädeltävää. Käynnissä ori hivutti takaa ja se oli hieman jännittynyttä, ravi oli pitkää ja lennokasta. Ori hyppäsi oikein hyvällä tyylillä, kolmivuotiaana laatuarvostelu meni hieman penkin alle, nelivuotiaana Marraskaski valittiin parhaaksi estehevoseksi. Kasvattajakisan se voitti estepuolella, koulupuolella napsahti viides sija. Kovaluonteinen, itsepäinen ori ei ollut se helpoin käsitellä saati ratsastaa kuumuvuutensa vuoksi, mutta CIC1-radat kenttäpuolella sujuivat vailla ongelmia sopivan ratsastajan löydyttyä. Ori kilpaili viisi ehjää kautta ja se kantakirjattiin ensimmäiselle palkinnolle ratsusuunnalle. Ura päättyi jännevammaan, josta Marraskaski kuntoutettiin jalostuskäyttöön.
Ori periytti luonnettaan ja erinomaisia ratsuominaisuuksiaan, samoin ryhtiään ja jalkojaan, myös kavioitaan. Marraskasken varsat ovat pääasiassa este- tai kenttäratsuja vaativammilla tasoilla, joka tädin harrastepeleiksi ne eivät luonteensa puolesta sopineet. Orijälkeläiset ovat usein olleet hankalampia, mutta myös laadukkaampia kuin tammajälkeläiset.

iie. Verikreivitär oli kaunis läsipäinen punaraudikko, korkeutta 158cm. Sillä oli oivallinen tammaleima ja hyvä ratsutyyppi, pitkä säkä, pystyhkö lapa, pitkähkö runko, pitkähkö lautanen ja vennohkot vuohiset, muuten sen jalka-asennot olivat oikein hyvät. Vapaana esitettynä Verikreivittären liike oli suoraa ja elastista, mutta se jännittyi helposti esitettynä sekä maasta, että selästä käsin. Tamman paras askellaji oli ehdottomasti ravi, jota oli helppo ratsastaa paljon paremmaksi. Luonteeltaan Verikreivitär oli tammamainen tamma, otti helposti nokkiinsa eikä sietänyt minkäänlaista komentelua tai pakottamisen yritystä. Ratsuna se oli helposti kuumuva ja herkkä, mutta erinomainen suorittaja oikeissa käsissä, antoi aina itsestään kaiken suorituseensa. Tamma kilpaili päätoimisesti kenttää CIC1-tasolla, sillä käytiin tekemässä muutama koulurata helppo B/A -tasoilla, mutta jo suorituksista huomasi, ettei Verikreivitär ollut mikään suoranainen kouluratsu. Sitä ei koskaan kantakirjattu, sillä omistaja epäili, ettei tamma toimisi kunnolla koeratsastajan kanssa. Se kilpaili aktiivisesti aina 14-vuotiaaksi asti, ennen kuin etusista löydettiin kulumaa.
Verikreivitär teki kilpauransa jälkeen kolme varsaa, jotka perivät tammalta sekä liikettä, että kapasiteettia. Luonteeltaan ne eivät jääneet miksikään helpoiksi hevosiksi, mutta mahdottomia niistä ei yhdestäkään tullut. Kaikki varsat kilpailevat kenttää CIC1-tasolla. Verikreivitär lopetettiin viimeisen varsan vieroituksen jälkeen, sillä se ei kestänyt enää aktiivikilpakäyttöä eikä sen pää kestänyt oloneuvoksen elämää.

ie. Tuskantuuli, suurehko (160cm) rautiaankimo oli rakenteeltaan kevyehkö, sillä oli hieman alakaulainen kaula, syvä pyöreä runko, huipukas jyrkkä lautanen, suorat etuset, käyrähköt kintereet, lyhyehkö vuohiset takasissa. Tuskantuuli liikkui luonnostaan ylämäkeen, ravi oli sen paras askellaji, laukka valui vähän passitahtiseksi, mikäli tammaa ei pidetty hyvässä lihaskunnossa. Käsitellessä se oli niitä suomenhevosia, joiden vuoksi jotkut pitävät koko rotua juntturana, tamma myös arvosti omaa rauhaansa eikä pahemmin välittänyt ylimääräisestä lääppimisestä tai lässytyksestä. Ratsastettavuudeltaan Tuskantuuli oli kuitenkin hyvä, joskin hieman laiskahko: sopivalla eteenratsastuksella ja motivoinnilla se suoritti kuitenkin ihan kilpailuissa asti vaativa B -luokissa sijoittuen ja voittaen, vaikka puoliveriset veivätkin avoimissa luokissa tikkareita nokan edesä. Tamma hyppäsi kelvollisella tyylillä, mutta nosti jalkojaan melko heikosti mistä seurasi kolauttelua. Se kuitenkin kilpaili kohtalaisen hyvällä menestyksellä 90cm luokissa sijoittuen, jopa voittaen. Tuskantuuli kantakirjattiin oikein hyvällä lausunnolla ratsusuunnalle, I-palkinnolle.
Tuskantuuli sai vanhoilla päivillään neljä varsaa. Se periytti varsoilleen kapasiteettiaan ja laukkaansa, hyppytyyli ja rakenne periytyivät enemmän isän puolelta. Tuskantuuli ei juurikaan periyttänyt luonnettaan, mutta se luonnollisesti opetti omia tapojaan varsoilleen jonkin verran. Kaikki tamman neljä varsaa, kaksi oria ja kaksi tammaa, ovat kilpailukäytössä este- tai kenttäratsuina (110cm + CIC1).

iei. Ismarko, rautiaankimo 161cm korkea ori oli rakenteeltaan varsin sopusuhtainen, joskin ehkä aavistuksen verran enemmän juoksija- kuin ratsutyyppinen. Pitkäjalkaisella orilla oli kuitenkin kaunis kaareva kaula, sopusuhtainen lihaksikas runko, korkea säkä, pitkähkö runko ja pitkähkö lanne, lyhyehkö lihaksikas lautanen. Etuset olivat hieman hajavarpaiset ja sapelihakuiset, takaset olivat hyväasentoistet. Ismarko opetettiin kyllä raviajolle ja sillä ajettiin jopa hiittiä, mutta oikeita ravilähtöjä se ei juossut. Ei edes opetus- tai koelähtöä. Orilla oli kohtalaisen hyvä liike, ei mitenkääs erityisen loistava ja upea, mutta ei missään nimessä huonokaan. Se kilpaili kouluratsastuksessa helppo A -radoilla hyvillä prosenteilla, esteillä se ylsi 90cm radoille. Hyppytyyli Ismarkolla oli oikein hyvä, se käytti selkäänsä ja takasiaan hyvin, etuset olisivat voineet nousta huomattavasti terävämmine. Luonteeltaan ori oli heman yrmeä ja sulkeutunut, mutta muuten oikein mukava, hyväluonteinen hevonen jonka työmotivaatio oli kohdillaan, kunhan se töiden vastapainoksi sai olla kokonaan vapaalla ihmisten seurasta. Ismarkoa ei koskaan kantakirjattu omistajan kiinnostuksen puutteen vuoksi.
Ismarko sai sekalaisen joukon varsoja sekalaisen tammajoukon kanssa. Osaa kiinnostivat oikeasti orin hyvät ominaisuudet, toisia kiinnosti sen kimo väri. Ismarko ei ollut mikään huippuperiyttäjä, sen jälkeläisissä on varsin kirjavaa joukkoa: yksi muistuttaa isäänsä, toinen ei, kolmas toimii kilpahevosena, neljäs ratsastuskoulussa, viides perhehevosena.

iee. Halunroihu 158cm korkean vaaleanraudikon tammaleimassa oli puutteita, ratsuleima oli kohtalainen. Sillä oli hieman alakaulainen kaula, matala, piirteetön säkä, syvä vankka runko, kantava lanne, hyväasentoiset etujalat ja käyrät kintereet. Halunroihun paras askellaji oli sen käynti, jossa se liikkui hyvin selkäänsä käyttäen, pitkin irtonaisin askelin. Ravissakaan ei ollut juuri vikaa, liike oli kenties hieman matalaa, mutta muuten oikein kelpo ravia. Laukka oli heikoin askellaji, nuorena, huonossa lihaskunnossa tamma ei saanut juuri ylläpidettyä sitä ja laukka oli muutenkin etupainoista, takapäähän voimaa ratsastamalla kuitenkin parempaa kuin muutoin. Halunroihu oli luonteeltaan melko epämiellyttävä hevonen, periaatteessa ihan kiltti, mutta kaikkea kyttäävä vilkkusilmä johon ei voinut luottaa sitäkään vähää, kuin hevoseen yleensä. Ratsuna se oli kuitenkin "ihan ookoo", teki, mitä pyydettiin, ei vastustellut, mitä nyt näki mörköjä ja pieniä vihreitä miehiä. Halunroihu kilpaili kenttäratsastuksessa helppoja luokkia melko hyvällä menestyksellä, koulua se kilpaili aina silloin tällöin helppo B -tasolla (helppo A -rata olisi mennyt, mutta omistaja ei koskaan kisannut niitä), vaikka kouluradoilla menestys jäikin heikoksi.
Halunroihu sai aikanaan kaksi varsaa, sen tammavarsa tuli enemmän isäänsä kuin emäänsä ja se myytiin kilpailukäyttöön. Orivarsa sen sijaan oli suorastaan syntymäruuna, hyvärakenteinen ja -liikkeinen kyllä, mutta erittäin karjas ja epämiellyttävä luonteeltaan. Ruunana siitä tuli kuitenkin hyvä parempi harrastehevonen uudelle omistajalleen.

© kasvattaja

Jälkeläiset

sukupuoli nimi syntymäaika isä omistaja
ruuna Kosiomatkalainen 19.03.2016 Runon Pessinteri Kemiina
ori Näälämiäs 05.06.2016 Maanan Untamo Kittilä
tamma Kaakkilan Hattaramorsian 01.10.2016 Vähäpellon Namuvaras VRL-11124
tamma Kaakkilan Uhkamorsian 01.03.2017 Hopean Salamanteli Ruuvalli
ori Kaakkilan Vauhtiveli 01.03.2017 Vähäpellon Vauhtihirmu VRL-11124
ori Sulonuoteet 01.04.2017 Ventoksen Riemu Vuorna
tamma Kaakkilan Teini-Tornado 11.11.2017 Metsäkartanon Sunami VRL-11124

 

kilpailukalenteri

näyttelytulokset
27.03.2016 - Yaryna - hevostammat - irtoSERT (pt. Siiri K)
04.11.2016 - Susiraja - suomenhevostammat - irtoSERT (pt. Kati)
26.04.2017 - Susiraja - suomenhevostammat - irtoSERT (pt. Kati)

KRJ, 45 sijoitusta
01.03.2016 - Paikka - Helppo C - 4/32
11.03.2016 - Paikka - Helppo A - 4/40
11.03.2016 - Paikka - Helppo A - 2/40
14.03.2016 - Paikka - Helppo A - 1/40
15.03.2016 - Paikka - Helppo A - 3/40
17.03.2016 - Paikka - Helppo A - 2/30 
18.03.2016 - Paikka - Helppo A - 1/30 
20.03.2016 - Paikka - Helppo A - 3/30
21.03.2016 - Paikka - Helppo A - 3/30 
22.03.2016 - Paikka - Helppo A - 2/30
23.03.2016 - Paikka - Helppo A - 3/30
22.12.2016 - Paikka - Helppo A - 5/30
23.12.2016 - Paikka - Helppo B - 3/30
27.12.2016 - Paikka - Helppo A - 3/30
28.12.2016 - Paikka - Helppo B - 2/30
29.12.2016 - Paikka - Helppo A - 2/30
16.02.2017 - Paikka - Helppo B - 1/30
18.02.2017 - Paikka - Helppo B - 5/30
19.02.2017 - Paikka - Helppo B - 1/30
22.02.2017 - Paikka - Helppo B - 4/30
23.02.2017 - Paikka - Helppo A - 2/50
28.02.2017 - Paikka - Helppo B - 2/30
02.03.2017 - Paikka - Helppo B - 3/30
14.04.2017 - Paikka - Helppo A - 2/40
16.04.2017 - Paikka - Helppo A - 6/40
19.04.2017 - Paikka - Helppo A - 5/40
23.04.2017 - Paikka - Helppo A - 1/40
25.04.2017 - Paikka - Helppo A - 5/40
26.04.2017 - Paikka - Helppo A - 1/40
27.04.2017 - Paikka - Helppo A - 2/40
30.04.2017 - Paikka - Helppo A - 4/40
03.06.2017 - Paikka - Helppo B - 3/30
02.08.2017 - Paikka - Helppo B - 2/30
02.08.2017 - Paikka - Helppo B - 3/30
03.08.2017 - Paikka - Helppo B - 5/30
05.08.2017 - Paikka - Helppo B - 5/30
12.08.2017 - Paikka - Helppo B - 4/30
14.08.2017 - Paikka - Helppo B - 2/30
15.08.2017 - Paikka - Helppo B - 1/30
16.08.2017 - Paikka - Helppo B - 2/30
18.08.2017 - Paikka - Helppo B - 5/30
20.08.2017 - Paikka - Helppo B - 3/30
22.08.2017 - Paikka - Helppo B - 4/30
26.08.2017 - Paikka - Helppo B - 3/30
26.08.2017 - Paikka - Helppo B - 4/30

ERJ, 45 sijoitusta
10.03.2016 - Paikka - 110cm - 1/30
11.03.2016 - Paikka - 110cm - 5/30
11.03.2016 - Paikka - 100cm - 1/30
13.03.2016 - Paikka - 100cm - 2/30
14.03.2016 - Paikka - 110cm - 3/30
15.03.2016 - Paikka - 110cm - 3/30
15.03.2016 - Paikka - 100cm - 1/40
18.03.2016 - Paikka - 110cm - 2/30
20.03.2016 - Paikka - 100cm - 4/40
24.03.2016 - Paikka - 110cm - 3/30
27.03.2016 - Paikka - 110cm - 3/30
28.03.2016 - Paikka - 110cm - 4/30
28.03.2016 - Paikka - 110cm - 3/30
23.06.2016 - Paikka - 110cm - 5/35
24.06.2016 - Paikka - 110cm - 5/35
26.06.2016 - Paikka - 110cm - 5/35
12.12.2016 - Paikka - 110cm - 3/30
14.12.2016 - Paikka - 100cm - 4/30
14.12.2016 - Paikka - 110cm - 4/30
15.12.2016 - Paikka - 100cm - 2/30
17.12.2016 - Paikka - 100cm - 4/30
17.12.2016 - Paikka - 110cm - 5/30
18.12.2016 - Paikka - 100cm - 2/30
19.12.2016 - Paikka - 100cm - 4/30
01.03.2017 - Paikka - 100cm - 1/40
07.03.2017 - Paikka - 100cm - 2/40
10.04.2017 - Paikka - 100cm - 3/30
12.04.2017 - Paikka - 100cm - 5/40
12.04.2017 - Paikka - 100cm - 2/30
13.04.2017 - Paikka - 100cm - 4/30
14.04.2017 - Paikka - 100cm - 3/30
14.04.2017 - Paikka - 100cm - 2/30
15.04.2017 - Paikka - 100cm - 2/40
16.04.2017 - Paikka - 100cm - 1/30
17.04.2017 - Paikka - 100cm - 2/30
18.04.2017 - Paikka - 100cm - 2/40
19.04.2017 - Paikka - 100cm - 3/30
19.04.2017 - Paikka - 100cm - 2/40
20.04.2017 - Paikka - 100cm - 3/30
21.04.2017 - Paikka - 100cm - 2/40
22.04.2017 - Paikka - 100cm - 5/40
23.04.2017 - Paikka - 100cm - 4/30
23.04.2017 - Paikka - 100cm - 6/40
26.04.2017 - Paikka - 100cm - 5/40
30.04.2017 - Paikka - 100cm - 3/40

KERJ, 35 sijoitusta joista 4 voittoa
15.03.2016 - Aittohaara - CIC1 - 3/40
16.03.2016 - Satulinna - CIC1 - 4/30
19.03.2016 - Aittohaara - CIC1 - 5/40
21.03.2016 - Satulinna - CIC1 - 2/30
22.03.2016 - Satulinna - CIC1 - 3/30
02.04.2016 - Mörkövaara - CIC1 - 1/40
04.04.2016 - Mörkövaara - CIC1 - 5/40
05.04.2016 - Mörkövaara - CIC1 - 4/40
06.12.2016 - Erkinheimot - CIC1 - 2/37
08.12.2016 - Erkinheimot - CIC1 - 1/37
23.12.2016 - Erkinheimot - CIC1 - 2/37
24.12.2016 - Erkinheimot - CIC1 - 5/37
22.02.2017 - Kievarinkuja - CIC1 - 4/30
01.03.2017 - Gateaway - CIC1 - 5/40
02.03.2017 - Gateaway - CIC1 - 1/40
07.03.2017 - Gateaway - CIC1 - 1/40
11.03.2017 - Kaunovaara - CIC1 - 5/40
13.03.2017 - Kaunovaara - CIC1 - 5/40
15.03.2017 - Kaunovaara - CIC1 - 6/40
19.03.2017 - Kaunovaara - CIC1 - 3/40
20.03.2017 - Gateaway - CIC1 - 6/40
09.04.2017 - Kärmeniemi - CIC1 - 3/40
13.04.2017 - Hukkapuro - CIC1 - 2/30
17.04.2017 - Teilikorpi - CIC1 - 5/30
18.04.2017 - Kievarinkuja - CIC1 - 5/30
20.04.2017 - Kievarinkuja - CIC1 - 4/30
21.04.2017 - Hukkapuro - CIC1 - 5/30
23.04.2017 - Teilikorpi - CIC1 - 5/30
24.04.2017 - Hukkapuro - CIC1 - 4/30
28.04.2017 - Hukkapuro - CIC1 - 3/30
30.04.2017 - Hukkapuro - CIC1 - 3/30
22.11.2017 - Mörkövaara - aloittelija - 4/22
24.11.2017 - Mörkövaara - aloittelija - 2/22
11.12.2017 - Duán Stable - CIC1 - 5/30
19.12.2017 - Mörkövaara - aloittelija - 2/22

päiväkirjamerkinnät & valmennukset

28.2.2016, estevalmennus Harmittomassa (kirjoittanut Minja E.)

Kyllä sai muutamaan otteeseen tuijotella tätä ratsukkoa, kun ne alkuverkat aloitti. Josefina oli jo etukäteen ilmoittanut tämän olevan Anopinkauhu -nimiselle ratsulleen ensimmäinen valmennus ja meno kieltämättä oli sen näköistä. Tammalla tuntui just tänään olevan hemmetin moinen kiukkupäivä (tai eipä tuosta osannut sanoa vaikka se olisi normaalistikin tuollainen) ja Josefina joutui ihan toden teolla taistelemaan saadakseen tahtonsa läpi. Silloin tällöin myös kirosanat tuppasi lentämään, jolloin nainen sai pitkiä ja hieman huvittuneita katseita kanssaharrastajilta. Kylläpä siis odotin vaan innolla, muuttuuko valmennus katastrofiksi vai selviääkö kaikki hengissä. Hyvin siinä kuitenkin loppuviimein kävi. Kaikkien onneksi tamma on kenttäpainotteinen, joten erikoisesteistä se ei hätkähtänyt ja sujui ne lähestymisetkin ilman sen suurempia ongelmia, vaikka aina välillä Josefina sai käydä melkoista tahtojen taistelua siitä, miten kovaa sinne esteelle mennään.

Loppuvalmennuksesta ei olisi kyllä osannut mennä sanomaan, onko ratsukko ensikertaa valmennuksessa vai ei. Ratsukko suoriutui koitoksesta ihan mallikkaasti, eikä työskentelystä sen suurempia epäkohtia löytynyt – vaikka silloin tällöin saikin muistuttaa pidätteistä. Ei voi muuta kuin kehua kuinka hyvin meni! Anopinkauhu kun osoittautui nimensä veroiseksi kaveriksi ja silti ratsastaja onnistui pitämään sen kuta kuinkin kurissa ja herran nuhteessa. (178 sanaa)


20.11.2016, estevalmennus (kirjoittanut Sippe)

Neron ja Lauran kanssa olisi tänään vuorossa esteharjoittelua, olin suunnitellut ratsukon varalle vähän tarkkaavaisuutta vaativia tehtäviä ja teitä. Aluksi tulisi neljän esteen jumppasarja pitkän sivun lopulla, sitten heti käännös vasemmalle ja pystyeste lyhyen sivun keskellä. Tämän jälkeen tulisi kulmasta käännös lävistäjälle, jolle olin rakentanut kolmen esteen oksereista koostuvan sarjan.

Lämmiteltyään ja otettuaan muutamia verkkahyppyjä Laura nosti kulmasta laukan, ja lähestyi Nerolla jumppasarjaa. Ennen esteitä tamma nykäisi pään taivaisiin ja lähti esteille kuin tuli hännän alla. Hyvä että koko sarja ei mennyt yhdellä hypyllä, sen verran holtittomasti hevonen esteitä lähti ylittämään. “Käännähän ympäri ja tuu uudestaan, lähesty oikei liiotellun rauhallisessa ravissa!” huutelin ohjeita Lauralle. Nainen teki työtä käskettyä, ja kevensi Neron ravissa kuin hidastetussa filmissä konsanaan. Nero olisi halunnut mennä kokoajan lujempaa ja heittelu päätään, mutta pysyi kuitenkin ratsastajan hallinnassa. Jumppis sujui hyvin, ja esteiden jälkeen Laura istui tiukasti syvälle satulaan, ennen kuin ohjasi Neron seuraavalle esteelle. Lähestyminen oli hieman vino ja huono, mutta hevonen leiskautti esteen yli ja selvitti sen virheettä. Kaarteessa Laura sai ottaa hevosta ihan kunnolla suusta kiinni, sillä tamma meinasi taas lähteä kuin tykin suusta sarjalle. Tästä Nero hieman suuttui, ja veti pienet pukit. Laura käänsi hevosen ympyrälle ja otti sen takaisin hallintaan, ennen kuin lähti oksereista koostuvalle sarjalle. Nero hyppäsi vauhdista huolimatta hyvin, ja tehtävää tultiin joitakin kertoja vielä molemmista suunnista. Loppujen lopuksi se sujui alkuvalmennuksen esityksiin nähden melko hyvin, ja saatoin päästää ratsukon loppuverkkaamaan. (229 sanaa)


1.3.2017, päiväkirjamerkintä (kirjoittanut omistaja)

Mulle oli luvattu vapaapäivä, ihan vain koska avokki kuvitteli että raadoin liikaa tallissa. Tottahan se osittain oli, mutta Nero oli viimeisillään kantavana ja suurimman osan ajasta vahdin tamman liikehdintää. En mä olisi silti tarvinnut vapaapäiviä ennen varsan syntymää, koska omalla tavallaan nautin tallissa vaeltelusta, sen tuoksun nauttimisesta ja Neron kanssa puuhastelusta. Olin suunnitellut vaaleanruunikon kanssa tulevaisuutta monina iltoina kun Jesse oli ollut jo sisässä katsomassa Selviytyjiä. Sitä kuinka varsasta tulisi aivan huipputasoinen, menestyttäisiin ja tamma saisi sitten olla meistä ylpeä.
 "Aivan kuin sie sitten ehtisit lomailla kun se varsa on tullut ulos, sittenhän sie vasta raadatkin", Jesse oli kakonut oven suussa, kun olin yrittänyt vetää tallikenkiä jalkaan. Se itsepäisesti oli kuitenkin tuonut mulle korkokengät ja työntänyt sen jälkeen autoon - "Käy ostoksilla, nää kavereita. Mä huolehdin tallista tänään", se oli vielä huikannut tyytyväinen virne huulillaan kun olin muka pöyristyneenä alkanut startata autoa. 

Ja mähän näin kavereita. Minna ja Juuli oli keskustassa juuri oikeaan aikaan ja me käytiin kahvittelemassa ennen sitä normaalia vaatekauppojen kiertelyä. Hetkeksi mä jopa unohdin kaikki pohdinnat Anopinkauhusta ja vatsassa odottavasta lapsesta, kun pääsin pyörähtelemään sifonkimekoissa ja kellohameissa sovituskäytäville. Rentouduin tyttöjen seurassa ja meillä oli hauskaa aina siihen saakka, kun mun puhelin alkoi raivokkaasti soittaa sitä iPhonen perussoittoääntä. Nähdessäni Jessen nimen näytöllä mä vielä tokaisin Minnalle ja Juulille, että kokikohan avokki nyt tulleensa syrjäytetyksi, kun olin viipynyt jo muutaman tunnin reissuillani.
"Se on ori. Ja musta. Ja aivan terve. Se seisoi kirahvinkoivillaan karsinassa kun menin jakamaan heiniä", Jessen ääni heittelehti kiihtyneenä, kun vastasin. "Mikä?" helvetti soikoon kun en ymmärtänyt mistään mitään. Kun avokki puhelun toisessa päässä sai sanottua "no se varsa, Neron varsa", olin alta aikayksikön riisunut vaaleanpunaisen Cubuksen hupparin, rytynnyt sen sovituskopin penkille ja kerännyt kamppeeni. Juuli ja Minna jäivät seisomaan kaupan käytävälle kun ryntäsin parkkihalliin ja käynnistin Audin, enkä varmaan ikinä ollut selvinnyt kotiin niin nopeasti. Kotipihassa lumi pöllysi kun mä parkkeerasin turhankin ronskisti tallin eteen, jonka jälkeen kompuroin pää kolmantena jalkana vaaleanruunikon tamman karsinalle, jossa mua odotti ehkä maailman suloisin ilmestys. Se tuijotti nappisilmillään karsinaan tulijoita, musta vauvankarva vielä märkänä ja tupsut suurista korvista töröttäen. "Tää ei mennyt yhtään niinkuin mie suunnittelin. Sie senkin", tokaisin häkeltyneenä Jesselle, jonka kasvoja koristi jo varsin leveä hymy. Asettuessani polvilleen pahnoille orivarsa katseli mua hetken uteliaasti, kunnes otti ensin yhden, sitten toisen ja kolmannenkin askeleen mua kohden niin, että ylsi haistelemaan mun naamaa. Suomenhevostamma katseli meidän rakkaushetkeä nyrpeän näköisenä ja inahti pienesti, niin että Jesse tajusi heittää käsissään olevat heinät sen syötäväksi. "Mikä Veli Veikeä. Kato sitä, niin syötävän suloinen ja ihana", käänsin katseeni olkani yli avokkiin, joka kohotti kysyvästi kulmiaan. "Mikä hemmetin Veli Veikeä?" "Tästä tulee Veli Veikeä. Eikö näytäkin ihan siltä?" "No, katotaan sitä sitten kun nimetään se", Jesse totesi, mutta tiesi sisimmissään, että mulle se ei voinut sanoa vastaan. Olin sen oma syötävän suloinen ja ihana.(461 sanaa)


10.03.2017, päiväkirjamerkintä (kirjoittanut omistaja)

Musta suomenhevosvarsa pomppi emänsä rinnalla matalassa lumihangessa niin, että pumpulin kevyttä valkeaa höttöä lenteli ympäriinsä. Punainen riimu melkein pyöri sen päässä ja hyvä etteivät sen pienet kaviot kolahdelleet vaaleanruunikon emän jalkoihin. ”Tuohan on ihan sekaisin, siitä tulee varmaan samanlainen kaistapää kuin tästäkin”, Jesse huudahti mulle, perässä kävelevälle valokuvaajalle, Neron selästä ja puistelin päätäni. Mulla oli kova luotto Veljeen. Niin, ei me koskaan ristitty sitä Veli Veikeäksi, vaikka kuinka halusin. Siitä tuli loppupeleissä Vauhtiveli ja lempinimeksi meidän suissa muovaantui Vempulasta ja Velmeristä lopulta pelkkä Veli.

”Kyllä se kasvaa vielä ja näyttää, näyttää perkele koko maailmalle. Siitä tulee upee”, huikkasin avokille virnuillen ja otin muutaman reippaamman askeleen juuri, kun honkelokoipinen varsa pysähtyi niille sijoilleen. Sen korvat jähmettyivät eteenpäin ja kaula taipui pienelle kaarelle, ja mulle tuli kiire nähdä, mitä sen edessä seisoi. Odotin jotain vähintäänkin koiran kokoista ja karhun muotoista, mutta vaimeaksi yllätykseksi orivarsan edessä seisoa nökötti punainen kissa. Se katseli suurilla silmillään Veljeä, häntä puolelta toiselle vaappuen, kun musta varsa pörisi sille. Lopulta Veli jopa otti askeleita tuota karvakasaa kohden, jolloin tuntematon viiksivallu päästi suustaan pienen sähähdyksen ja poistui paikalta upottavassa kinoksessa pomppien. Ja kun varsa oli rauhoittunut, oli sen emän aika riekkua. Nero pyrähti häntä komeasti kaarella raviin, mikä innoitti sen varsan juoksemaan perässä - tosin sellaista holtitonta pierupukkilaukkaa, ei mitään koottua ravia. Vaaleanruunikko tamma huudahti innostuksesta valloillaan, ja heitti esimerkkipukin lapselleen, jolloin mun avokkini lensi komeassa kaaressa hankeen. ”Perkuleen kaistapäät”, kuului kirous keskeltä lunta, kun mä nauraen juoksin ottamaan lasta ja sen mammaa kiinni. (246 sanaa)


22.03.2017 päiväkirjamerkintä (kirjoittanut omistaja)

Suomenhevostamma heitti muutaman ilopukin valkoisen hötön peittämässä maassa ja pärskähti sitten, pysähtyen hamuilemaan päiväheinien rippeitä. Eveliina nappasi puhelimellaan päivityksen snapchat-sovellukseen ruunikosta ja hymähti sitten itsekseen, jääden seuraamaan tarhaavaa tammakaksikkoa. Nero kävi härnäämässä itseään vanhempaa Ksenia-tammaa ja karautti sitten laukalla karkuun luimivaa ystäväänsä, jääden vähän matkan päähän kuitenkin kuin odottamaan, josko Ksenia innostuisi leikistä. 

Eveliinan perhe, siis avopuoliso ja kaksivuotias tytär, olivat vihdoin ja viimein muuttaneet uuteen kotiin. Pitkän ja piinaavan rakennusvaiheen lopuksi suurikokoiselle tontille oli valmistunut yhdessä tasossa oleva omakotitalo, sekä Eveliinan pitkään haaveilema oma hevostalli (talli tosin oli valmispaketti ja tuotiin nosturilla paikalleen, mutta haave se silti oli ollut). Viikonloppuna oli laitettu paikkoja kuntoon ja maanantaina ensimmäiset asukkaat, suomenhevostammat Nero ja Ksenia olivat muuttaneet uuteen kotiinsa. 

Neron kotiutuminen oli sujunut odotettua paremmin ja tamma tuntui asettuvan taloksi heti ensimetreillä. Ruunikko muutti Huttulaan toiselta puolelta Suomea, entisen ylläpitäjänsä luota, ja valmistautui nyt Huttulassa kilpailemaan ja tavoittelemaan laatuarvostelupalkintoja - olihan tammalla kapasiteettia ja menohaluja, ja kun siihen ädättiin vielä omistajan asettamat tavoitteet, saatiin vähintäänkin laji- ja rotulaatikset tulokseksi. Tällä hetkellä Neron kanssa ei kuitenkaan stressata vielä, vaan kierretään niin koulu-, este- kuin kenttäkisojakin rauhassa. 

Muuton takia tulleiden muutaman välipäivän takia tamma oli kerännyt hurjasti energiaa, ja kun Eveliina lähti keskiviikkoiltana viemään koskemattomalta maneesiltaan poikuutta, sai Nero päähänsä toivottaa maneesin itsekkin, omalla tyylillään, tervetulleeksi. Rodeoshowt olivat komeaa katsottavaa ja illalla Eveliina valitteli peppuun kohdistuvaa kolotusta. "Otitpahan maneesin perinpohjaisesti käyttöön", totesi myös Even aviopuoliso. Näinpä. (231 sanaa)


12.5.2017 päiväkirjamerkintä (kirjoittanut Hanne)

Maiskautin liinan päässä kävelevälle raudikolle ja tämä siirtyi helposti reippaaseen raviin. Ohjailin tammaa tottuneesti suurella ympyrällä ja hetken päästä pyysin laukkaa.

Olin jo viime jouluna luvannut Jukolan pikkujouluissa tulla juoksuttamaan Lauran nuorta suomenhevostammaa, mutta arkikiireet olivat vieneet mennessään. Nyt toukokuussa koitti viimeinkin sellainen rauhallinen hetki, että saatoin kutsua Lauran hevosineen Jukolaan. 

Tarkoitukseni oli juoksutuksen lisäksi myös hieman irtohypyttää Anopinkauhuksi, tuttavallisemmin Neroksi ristittyä tammaa, joten olin jo valmiiksi kasannut pienen kujan kentälle. Kevätaurinko lämmitti mukavasti jo hyvin sulanutta kenttää ja Nerokin alkoi jo hieman hiota, vaikka olimme vasta käyneet askellajeja läpi ympyrällä. Tammalla oli vielä jonkin verran talvikarvaa jäljellä, mikä varmasti edesauttoi asiaa.

"Tuntuu kyllä tosi hyvältä näin juoksuttaessa!" huikkasin kentän laidalla touhujani seurailevalle Lauralle. "Ohjaan sen nyt tuonne kujalle. Laitoin nuo esteet näin alkuun ihan vaan kuuskytsenttisiksi."

Juoksin tamman vierellä kujan alkuun ja laskin sen irti. Innosta soikeana Nero heitti pienen ilopukin, mutta hyppäsi kuitenkin kujan kaikki esteet pudottamatta. Tosin pari huonoa lähestymistä kyllä tuli tamman innosta johtuen. Korotin kaksi viimeistä estettä 80cm pystyiksi ja nostin toisena olevan esteen ristikosta 60cm pystyksi. Nyt Nero joutui jo vähän keskittymäänkin ja hypyt näyttivät tällä kertaa jo paremmilta. Seuraavaksi nostin viimeisen esteen 90cm ja kun tämä sujui, korotin sen lopulta metrin korkuiseksi. 

Nerolla oli ollut jonkin verran kisa- ja treenitaukoa, joten se alkoi olla jo aika väsynyt tässä vaiheessa. Ensimmäisellä kerralla se pudottikin viimeisen esteen, joten helpotin hieman tehtävää poistamalla pari estettä kujalta. Onnistuneen suorituksen jälkeen otin tamman lopulta kiinni ja annoin sen vielä hölkätä pari kierrosta liinassa. Lähdimme lopuksi yhteistuumin kävelyttämään tammaa omistajan kanssa läheiselle tielle. (254 sanaa)


22.6.2017, päiväkirjamerkintä (kirjoittanut Onski)

Olin luvannut pitää seuraa Nerolle, mutta selkään en vielä menisi. Päätinkin aloittaa perusteellisesta puunauksesta, piti tamma siitä tai ei. Hakiessani sitä tarhasta se käyttäytyi kuitenkin yllättävän kiltisti. Sidoin sen molemmin puolin käytävälle, ennen kuin aloin pyöritellä tammaa läpi kumisualle. Epäilin Neron nauttimista siitä, mutta en ainakaan saanut hampaita selkääni vaihtaessani puolta.

Harjattuani tamman läpi kaikilla sen harjoilla ja putsattuani kaviot huolellisesti, irrotin sen sekä laitoin vain yhden riimunnarun kiinni riimuun. Lähdin Neron kanssa ulos vähän syöttelemään sitä vihreällä. Se kiskaisi vähän narusta, mutta olin päättänyt pitää puoleni sen suhteen, että minä määrään. Päästyämme syöttelypaikalle kaikki sujui hyvin, onneksi. Lopuksi päästin Neron takaisin tarhaan kavereidensa kanssa. (105 sanaa)

17.11.2017, päiväkirjamerkintä (kirjoittanut omistaja)

Kaakkilan yksivuotiaat tammat Tomu ja Rukka pistivät menemään lumen peittämällä maaperällä, kun seurasin tallia tehdessäni niiden touhuja. Milloin voikko pienhevonen loikki ja pomppi normaalikokoisen kaverinsa ympärillä, milloin punainen jahtasi Rukkaa kuin koira kissaa. Pukkioppeja viljelläkseen toisilleen ne juoksivat tarhaa päästä päähän, heitellen takakoipiaan ilmaan kuin mitkäkin laitumelle päässeet orivarsat. Musta tuntui tosi hyvältä katsoa tammojen tulevan toimeen keskenään, sillä tiesin että varsat viihtyisivät ikäisessään seurassa - tietenkin sen lisäksi, että niitä kaitsemassa oli Tomun emä Nero, meidän tallin vanharouva. Ensimmäisinä päivinä Rukan muuton jälkeen Nero ei tuntunut nauttivan keltaisen lapsen huomiosta, ei sitten yhtään, mutta ajan kanssa hevoset tottuivat toisiinsa ja punaruunikko opetti Kaunovaarasta muuttaneen tamman talon tavoille (siis siihen että Nero söisi ensin heinäkasalta, sitten vasta muut). Aika ajoin Nero tykkäsi pomotella vuotiaita ja siitäkin huolimatta, että se oli Tomun emä, se antoi tupenrapinat molemmille hevoslapsille - se ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään kovin pahansuopaista, joten en kokenut tarpeelliseksi siirtää vanhaa rouvaa tarhaamaan yksin, oppisivatpahan Tomu ja Rukka elämään hevoslaumassa.
”Tulkaas ottamaan päiväheinät”, huutelin tammoille kuljettaessani heinäsäkkejä kohti näiden tarhaa. Tomu ja Rukka saivat omat heinänsä samaan kasaan ollessaan melkeinpä jo parhaita kavereita, ja jäädessäni tammojen ruokailua seuraamaan ne molemmat tulivat aika ajoin tunkemaan pieniä, silkkisiä turpiaan mun taskuille. Rapsuttelin molempia vuotiaita hieman niille lässytellen - ai että varsat oli sitten ihania! (210 sanaa)

30.12.2017, päiväkirjamerkintä (kirjoittanut omistaja)

Lumisade peitti hiljalleen paikallaan olevan, ruunikon suomenhevosen selkää. Neron kaula oli painettu alas hetki sitten tarjottuihin päiväheiniin, ja toisin kuin sen kaitsettavat Rukka ja Tomu, se sai nauttia päiväateriastaan yksin, omassa rauhassaan. Heti voikon pikkutamman muutettua meille teräsmummo oli tehnyt selväksi, ettei sen heiniin koskisi kukaan muu kuin itse ylhäisyys itse. Ja Rukka oli hyväksynyt sen - pieni tamma näytti olevan mielissään punaisesta kaveristaan Tomusta, eikä pannut pahakseen heinien jakamista. Mun huulten välistä pääsi hiljainen huokaus, kun kaivelin toppatakin taskuista sormikkaita. Teräsmummo oli menestynyt tänä vuonna odotettua paremmin: se oli napannut niin este- kuin suokkienkin laatuarvosteluista ykköspalkinnot, ja koulujaoksen vastaavasta kakkosen. Näillä meriiteillä sen tyttö Tomu saisi hyvät sukulaispisteet tammikuun varsa-arvosteluissa. Mutta se ei todellakaan mua huokailuttanut, mä olin iloinen että Nero oli jättänyt jälkeensä noinkin kauniin varsan, joka tulisi selkeästi jatkamaan emänsä viitoittamalla polulla tämän jälkeen. Mua huokailutti Neron jälkeinen aika. Tammalle oli kertynyt ikää, ja vaikkei se osoittanutkaan yhtään hiipumisen tai vanhenemisen merkkejä, mua suoraansanoen pelotti tammasta luopuminen. Välttämättä kyseinen asia ei tulisi ajankohtaiseksi vielä vuosiin, mutta Kaakkilan ensimmäinen asukas ja mun ensimmäinen kilpaponi merkitsi ihan helvetisti. Menettäisikö suomenhevostalli hohtonsa teräsmummon lähdettyä taivaslaitumille? Menettäisinkö mä otteeni tästä kaikesta, hiipuisiko mun mielenkiintoni mun extrahepan lähdettyä?

Nuorikot saivat syötyä lapsenlikkaa nopeammin, ja viimeisten heinänkorsien kadottua niiden suihin ne lähtivät yksissätuumin ihmettelemään mua - ihmeellinen tuo ihminen kun tuossa vain seisoskelee, sillä on pakko olla asiaa, let's go sis! Tammat kulkivat laiskanpulskeasti, kylki kyljessä tarhan aidalle ja jäivät sitten pällistelemään mua. Uteliaisuuden saattoi aistia niiden olemuksista ja ihmetyksen nähdä tummista silmistä. "Mitäs mimmit?" ojensin käteni vaisusti kohti tyttöjä, joista Rukka oli ensimmäisenä haistelemassa mustaa kangashansikasta. Kun keltainen tajusi, ettei mulla ollut sille mitään, se veti turpansa takaisin ja antoi tilaa Tomulle. Läsipäisen tamman talviloimi kahisi tämän ottaessa pari askelta lähemmäksi mua - olin klipannut tammat pariin otteeseen syksyn aikana, toisin kuin Neron jonka annoin viimein kasvattaa talvikarvansa ja elää mammutin elämää.
"Katsotaanko onko mulla teille jotain, oottakaapas", tottuneesti oikea käsi upposi syvän taskun uumeniin ja hetken sen pohjuksia kaiveltuani löysin kuin löysinkin muutaman leivänpalan. Luikahdin aidan välistä tarhan sisäpuolelle, taputin Rukkaa ja Tomua, ja syötin niille pari palasta ruisleipää, ottaen sitten askeleita teräsmummoa kohti. "Beib, tulisitko säkin leivälle?" huikkasin tälle virne huulillani, ja ruunikko tamma vilkaisi mua sivusilmällään, jatkaen kuitenkin heinien syömistä. Päästyäni tarpeeksi lähelle mä viskasin leivänpalat tuon päiväheinien päälle, josta Nero ne hokasikin yllättävän nopeasti. "Voitko olla ikinä jättämättä mua, mun tulee ikävä", kysyin itsekseni piirtopäiseltä tammalta, joka oli tapansa mukaisesti hotkaissut leivät parempiin suihin alta aikayksikön. En mä varmasti ikinä tulisi tottumaan ruunikon poismenoon, mutta sitä ennen meillä oli kuitenkin vielä lukuisat eläkepäivät vietettävänä - veisin Neron maastoon, uimaan ja hyppäämään, syöttäisin hieman enemmän herkkuja ja pitäisin huolen, että tuo nauttisi elämästään viimeiseen asti. Mä tunsin olevani vastuussa siitä.

 

erikseen mainittuja lukuunottamatta kaiken materiaalin © Laura
ulkoasun suunnittelu & toteutus: Narie, kiitos! <3