Syrjän Marrasmagia

♡ 15.06.2018 syntynyt (7-vuotias) suomenhevosori, tummanpunarautias (ee/AA) 156cm
♡ kenttäpainotteinen (helppo A, 100cm, helppo), VH00-000-0000 | kasvattanut Syrjän Ratsutalli, omistaa Laura VRL-11124

SV-II

Heinäkuussa 2018 huomasin, että Kaakkilan orivalikoima oli kirjaimellisesti suppea. Orilaidunta kolusivat ainoastaan tallin oma kasvatti, pikimusta Veli, ja tuon seuraksi aikoinaan hankittu mutalalainen Waahtis. ”Eihän meillä ole enää jalostukseen oreja. Vaikka mä haluan Lastasta tulevaisuudessa Veljen kanssa varsan niin se menee aika lailla jo samansukuiseksi kuin Tomu”, mä pohdin ääneen tallikäytävää lakaistessani. ”Onhan meillä tavaraa siltä Villahaan orilta ja Moonakin on luvannut antaa Monnia kolmipolvisille”, aviomieheni muistutti ja kiinnitti voikon pienhevostamman satulavyötä. Mä en silti tuntenut oloani tyytyväiseksi. Mä kaipasin uutta verta, kunnon kenttäverta. Jostakin kumman syystä Anopinkauhu oli jättänyt muhun maastoesteiden muotoisen jäljen, jota olin lähtenyt toteuttamaan Riikinnevan kenttäpainotteisen Lastan muodossa. Nyt tarvittaisiin vain kenttäverinen ori. Ja omaksi.
”Eikö sustakin olisi silti kiva, jos meillä olisi ainakin yksi ori vielä täällä? Tomullekin sulhasta, kun Waahtoa on käytetty sillä jo kahteen otteeseen”, mä koitin taivutella miesrukan päätä. Tuo ei enää vastannut mulle, vaan iski muovipintaisen kypäränsä päähän ja talutti Rukan ulos tallin viileydestä paahtavaan helteeseen. Mä jäin nojailemaan luutaan, hyvin hyvin mietteliäänä.

Ei mennyt kovin montaa päivää, kun mä istuin Lastan karsinan edessä jakkaralla selaten heppafoorumia ja sen myynti-ilmoituksia. Laiskanpulskea kenttätamma joi tyytyväisenä melassivettä oviaukon eteen vedetyn narun toisella puolella, eikä olisi voinut antaa kakkakärpästäkään siitä, mitä mä juonin sen pään menoksi tutkiessani Syrjän Ratsutallin tämän kesäisiä varsoja. Yksi yksipolvinen, yksi kaksipolvinen hieman mulle epäsopivalla suvulla, ja sitten. Siinä se oli. Syrjän Marrasmagia. Tumma, sukkajalkainen rautias orivarsa seisoi samanvärisen emänsä vieressä viheriön keskellä. Sillä oli ilmoituksen mukaan neljää lajia kisaavat vanhemmat, ja ilmoituksen mukaan ”tämä varsa pääsee varmasti pitkälle, jos vain omistajaa kiinnostaa! Luonteensa puolesta kuitenkin varmasti sopiva myös laadukkaamman harrasteratsun hommiin”. Ilman kenenkään lupia mä laitoin miiville viestiä, ja tein tarjouksen - Marrasmagia oli täydellinen meille.

Luonne

Voi Magia Magia. Usein me ihmetellään, mistä se on perinyt työmoraalinsa kun suomenhevosen molemmat vanhemmat ovat mitä ovat. Tai ehkä tässä onkin kyse juuri siitä oikeasta taikuudesta, ken tietää. Marpu on kuitenkin siis hyvin motivoitunut ratsu, vaikka sitä ei alkuverryttelyiden aikana kovinkaan kiinnostaisi liikkua. Ei eteen, ei taakse, ei sivulle, ehkä alas jos se meinaa nukkumaanmenoa. Punainen ori ei jaksaisi, ei sitten millään, kiertää kehää ja laittaa jalkaa toisen eteen, kun vaihtoehtona voisi olla kavereiden kanssa chillailu tai muuten vain, no, laiskottelu. Sitä pitääkin osata ratsastaa verryttelyissä oikeinpäin, jotta me saadaan heräteltyä Marrasmagiasta se pieni väärään kehoon eksynyt aivosolu, joka rakastaa hikoilua ja liikkumista - kun sille on soiteltu kelloja sellainen reipas varttitunti, alkaa meno jo maistumaan enemmän mansikoilta kuin mämmiltä, ja Marpun askeleet tuntuvat kevenevän kuin taikaiskusta. Sitten kaikki alkaakin helpottumaan; tummanpunainen ori kääntyy niin ympyröille kuin halkaisijoillekin mielellään, toimii mukavasti (tosin reippaammilla avuilla, ei potkien tai suusta repien mutta reippaasti ja selkeästi Marpulle selväksi tehden!) ratsastajan ohjeiden mukaisesti eikä säpsy (ainakaan kovin usein, punaiset postilaatikot ja moottoripyörien äänet sitten asia erikseen) turhia.

Leuka tippuu maahan, kun näkee ensin alkukäyntien työhaluttoman suomenhevosen, perusjuntin joka melkein jaksaa nostaa jalkojaan, ja sen jälkeen täydellä teholla ja hyvällä hyppytyylillä varustetun sporttiponin ylittämässä niitä metrin ratoja. Marpusta ei uskoisi, ei todellakaan, mutta silti se rakastaa hypätä ja tuntuu terästäytyvän kun pystyn korkeutta nostetaan (kuka terästi sen melassiveden on yleinen läppä talliporukassa). Sitä ei kiinnosta kavaletit tai neljänkymmenen sentin ristikot, mutta turha on paukutella niitä leukoja vielä siinä vaiheessa, sillä itse kullekin maistuu popparit sen tyylipuhtaita suorituksia seuratessa, kun päästään ponin mielestä ”kunnon” estekorkeuksiin. Maastoesteet se vetää samalla tempolla, go big or go home on mottona kun se paahtaa menemään kyttäilemättä sen kummempia erikoisempiakaan esteitä.

Kaikki (boldattuna, punaisella värillä ja fonttikoossa 70) hoitotoimenpiteet menee Marpulle läpi kuin se suomalainen, joka ei yritä salakuljettaa Tallinnan risteilyltä sitä ylimääräistä lonkeroboksia, tullista. Se vähät välittää millaisia ruiskuja ja erilaisia härpäkkeitä sen ympärillä pyörii; Marpu on sata prosenttia ekstrovertti, joka luottaa ihmisiin ja rakastaa niiden seurassa olemista. Perus harjaamiset, satuloimiset ja pesut ovat siis sitä peruskauraa, ja tummanpunaisen orin karsinaan uskaltaa päästää myös pienemmät ihmiset, Marpu ei ole höhlä eikä sählää turhia ihmisiä vasten kopin seiniä. Se ei uhittele, potki tai pure ketään, ja negatiivisin ilme koko orin tunnevalikoimassa on terävät korvat painettuina niskaan, kun satulavyötä kiristää - muuten sillä ei tunnu värähtävän silmäripsetkään, kun se tummilla leppoisilla silmillään nauttii hoitohetkistä ja kaikista rapsutuksista, mitä sille suodaan. Joskus se saattaa jopa erehtyä pehmoilemaan, ja pyytää lisää kutittelua, mutta tämä sitten taas on jo niitä harvemman herkun kategoriaan kuuluvia juttuja.

Lastaus on jees, uudet paikat on jees, tammatkin melkein jees. Mitä on se, kun tallissa asuu yksi selväjärkinen hevonen? Marpu it is. Suomenhevonen kävelee koppiin sisälle kuin kotiinsa, ei turhia hätäile vaikka koppi lähtee liikenteeseen eikä tule ulos lastaussiltaa pitkin yltäpäältä hikisenä rynnäten. Marpu nauttii mielellään matkaevääksi annetut heinät, ottaa ehkä tirsat ja tulee sitten rauhallisesti laskeutuen ulos kopista, oltiin me saavuttu mihin tahansa. Rautias on utelias ja katselee ympärilleen, saattaa ilmoittaa tulostaan nopealla äänellä ja lakkaa sitten kiinnittämästä huomiota maisemanvaihdokseen - jos siellä on omistajat, siellä on myös Marpu ja täysin levollisena vieraskarsinassa tai uudessa tarhassa. Kilpailupaikkojen hälinä ei pistä oripojan päätä pyörälle (se on tyyni kuin mikä, thank god kukaan ei sinkoile sen perässä tai häpeä hirveätä älämölöä ja steppiesitystä pitävää hevosta), toisin kuin tammat aina välillä. Pahimpia ovat kiimassa olevat neidot, joiden perään se lotkauttaa kyllä korvaansa, ehkä vähän inahteleekin. Ei se kuitenkaan ketään tapa tai asetu muutenkaan moodiin ’pakko päästä tuonne, tuli vastaan seinä tai ihminen’, vaikka kuinka herkkupeppuinen naaras liikkuisi lähellä. Se odottaa rauhassa, josko saisi luvan narun päässä olevalta ihmiseltä. Ihan vain koska se on Marpu, rauhallisuuden perikuva.

Sukutaulu

i. Kuukarin Toukotaru SV-III
ruunikko, 156cm

ii. Tarutoteemi

iii. Tuulenhaltija

iie. Vesilumous

ie. Amorina

iei. Aamori

iee. Sarina

e. Pirunkorven Ilomieli SV-I
tummanpunarautias, 157cm

ei. Turmion Tuoja
ERJ I, KERJ I

eii. Turmion Tie

eie. Tuulen Tuoja

ee. Iloliemi
KTK II, ERJ I, KERJ II, KRJ I, SLA I

eei. Hönöhumppa

eee. Ilo-Iita

02.10.2018 ♡ t. Marrasmarj (e. Pihlajanmarj), om. Nikki VRL-14085

Kilpailuinfo

KERJ, 36 sijoitusta
03.08.2018, Hiivurin sh:t - Helppo - 1/20
04.08.2018, Hiivurin sh:t - Helppo - 4/20
05.08.2018, Hiivurin sh:t - Helppo - 4/20
10.08.2018, Navaja - Helppo - 3/27
19.08.2018, Navaja - Helppo - 4/25
23.08.2018, Viisikko - Helppo - 1/37
24.08.2018, Navaja - Helppo - 5/25
26.08.2018, Navaja - Helppo - 2/25
26.08.2018, Viisikko - Helppo - 6/37
26.08.2018, Ristikallio - Helppo - 3/32

29.08.2018, Navaja - Helppo - 4/25
31.08.2018, Ristikallio - Helppo - 1/32
01.09.2018, Priton Budyonnys - Helppo - 3/19
02.09.2018, Priton Budyonnys - Helppo - 2/19
02.09.2018, Ristikallio - Helppo - 5/32
04.09.2018, Turmeltaja - Helppo - 1/37
04.09.2018, Navaja - Helppo - 3/20
08.09.2018, Navaja - Helppo 1/20
08.09.2018, Priton Budyonnys - Helppo - 2/19
09.09.2018, Navaja - Helppo 1/20
09.09.2018, Priton Budyonnys - Helppo - 1/19
12.09.2018, Priton Budyonnys - Helppo - 2/19
13.09.2018, Priton Budyonnys - Helppo - 2/19

14.09.2018, Turmeltaja - Helppo - 3/37
18.09.2018, Priton Budyonnys - Helppo - 3/19
18.09.2018, Turmeltaja - Helppo - 3/37
19.09.2018, Turmeltaja - Helppo - 4/37
02.11.2018, Riimuvaara - Helppo - 3/30
05.11.2018, Riimuvaara - Helppo - 2/30
07.11.2018, Riimuvaara - Helppo - 4/30
09.11.2018, Riimuvaara - Helppo - 5/30
10.11.2018, Riimuvaara - Helppo - 4/30
11.11.2018, Riimuvaara - Helppo - 1/30
12.11.2018, Riimuvaara - Helppo - 1/30
19.11.2018, Riimuvaara - Helppo - 1/30
22.11.2018, Riimuvaara - Helppo - 1/30

Päiväkirja

17. marraskuuta 2017, päiväkirjamerkintä
Kaakkilan yksivuotiaat tammat Tomu ja Rukka pistivät menemään lumen peittämällä maaperällä, kun seurasin tallia tehdessäni niiden touhuja. Milloin voikko pienhevonen loikki ja pomppi normaalikokoisen kaverinsa ympärillä, milloin punainen jahtasi Rukkaa kuin koira kissaa. Pukkioppeja viljelläkseen toisilleen ne juoksivat tarhaa päästä päähän, heitellen takakoipiaan ilmaan kuin mitkäkin laitumelle päässeet orivarsat. Musta tuntui tosi hyvältä katsoa tammojen tulevan toimeen keskenään, sillä tiesin että varsat viihtyisivät ikäisessään seurassa - tietenkin sen lisäksi, että niitä kaitsemassa oli Tomun emä Nero, meidän tallin vanharouva. Ensimmäisinä päivinä Rukan muuton jälkeen Nero ei tuntunut nauttivan keltaisen lapsen huomiosta, ei sitten yhtään, mutta ajan kanssa hevoset tottuivat toisiinsa ja punaruunikko opetti Kaunovaarasta muuttaneen tamman talon tavoille (siis siihen että Nero söisi ensin heinäkasalta, sitten vasta muut). Aika ajoin Nero tykkäsi pomotella vuotiaita ja siitäkin huolimatta, että se oli Tomun emä, se antoi tupenrapinat molemmille hevoslapsille - se ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään kovin pahansuopaista, joten en kokenut tarpeelliseksi siirtää vanhaa rouvaa tarhaamaan yksin, oppisivatpahan Tomu ja Rukka elämään hevoslaumassa.
”Tulkaas ottamaan päiväheinät”, huutelin tammoille kuljettaessani heinäsäkkejä kohti näiden tarhaa. Tomu ja Rukka saivat omat heinänsä samaan kasaan ollessaan melkeinpä jo parhaita kavereita, ja jäädessäni tammojen ruokailua seuraamaan ne molemmat tulivat aika ajoin tunkemaan pieniä, silkkisiä turpiaan mun taskuille. Rapsuttelin molempia vuotiaita hieman niille lässytellen - ai että varsat oli sitten ihania!

30. joulukuuta 2017, päiväkirjamerkintä
Lumisade peitti hiljalleen paikallaan olevan, ruunikon suomenhevosen selkää. Neron kaula oli painettu alas hetki sitten tarjottuihin päiväheiniin, ja toisin kuin sen kaitsettavat Rukka ja Tomu, se sai nauttia päiväateriastaan yksin, omassa rauhassaan. Heti voikon pikkutamman muutettua meille teräsmummo oli tehnyt selväksi, ettei sen heiniin koskisi kukaan muu kuin itse ylhäisyys itse. Ja Rukka oli hyväksynyt sen - pieni tamma näytti olevan mielissään punaisesta kaveristaan Tomusta, eikä pannut pahakseen heinien jakamista. Mun huulten välistä pääsi hiljainen huokaus, kun kaivelin toppatakin taskuista sormikkaita. Teräsmummo oli menestynyt tänä vuonna odotettua paremmin: se oli napannut niin este- kuin suokkienkin laatuarvosteluista ykköspalkinnot, ja koulujaoksen vastaavasta kakkosen. Näillä meriiteillä sen tyttö Tomu saisi hyvät sukulaispisteet tammikuun varsa-arvosteluissa. Mutta se ei todellakaan mua huokailuttanut, mä olin iloinen että Nero oli jättänyt jälkeensä noinkin kauniin varsan, joka tulisi selkeästi jatkamaan emänsä viitoittamalla polulla tämän jälkeen. Mua huokailutti Neron jälkeinen aika. Tammalle oli kertynyt ikää, ja vaikkei se osoittanutkaan yhtään hiipumisen tai vanhenemisen merkkejä, mua suoraansanoen pelotti tammasta luopuminen. Välttämättä kyseinen asia ei tulisi ajankohtaiseksi vielä vuosiin, mutta Kaakkilan ensimmäinen asukas ja mun ensimmäinen kilpaponi merkitsi ihan helvetisti. Menettäisikö suomenhevostalli hohtonsa teräsmummon lähdettyä taivaslaitumille? Menettäisinkö mä otteeni tästä kaikesta, hiipuisiko mun mielenkiintoni mun extrahepan lähdettyä?

Nuorikot saivat syötyä lapsenlikkaa nopeammin, ja viimeisten heinänkorsien kadottua niiden suihin ne lähtivät yksissätuumin ihmettelemään mua - ihmeellinen tuo ihminen kun tuossa vain seisoskelee, sillä on pakko olla asiaa, let's go sis! Tammat kulkivat laiskanpulskeasti, kylki kyljessä tarhan aidalle ja jäivät sitten pällistelemään mua. Uteliaisuuden saattoi aistia niiden olemuksista ja ihmetyksen nähdä tummista silmistä. "Mitäs mimmit?" ojensin käteni vaisusti kohti tyttöjä, joista Rukka oli ensimmäisenä haistelemassa mustaa kangashansikasta. Kun keltainen tajusi, ettei mulla ollut sille mitään, se veti turpansa takaisin ja antoi tilaa Tomulle. Läsipäisen tamman talviloimi kahisi tämän ottaessa pari askelta lähemmäksi mua - olin klipannut tammat pariin otteeseen syksyn aikana, toisin kuin Neron jonka annoin viimein kasvattaa talvikarvansa ja elää mammutin elämää.
Katsotaanko onko mulla teille jotain, oottakaapas", tottuneesti oikea käsi upposi syvän taskun uumeniin ja hetken sen pohjuksia kaiveltuani löysin kuin löysinkin muutaman leivänpalan. Luikahdin aidan välistä tarhan sisäpuolelle, taputin Rukkaa ja Tomua, ja syötin niille pari palasta ruisleipää, ottaen sitten askeleita teräsmummoa kohti. "Beib, tulisitko säkin leivälle?" huikkasin tälle virne huulillani, ja ruunikko tamma vilkaisi mua sivusilmällään, jatkaen kuitenkin heinien syömistä. Päästyäni tarpeeksi lähelle mä viskasin leivänpalat tuon päiväheinien päälle, josta Nero ne hokasikin yllättävän nopeasti. "Voitko olla ikinä jättämättä mua, mun tulee ikävä", kysyin itsekseni piirtopäiseltä tammalta, joka oli tapansa mukaisesti hotkaissut leivät parempiin suihin alta aikayksikön. En mä varmasti ikinä tulisi tottumaan ruunikon poismenoon, mutta sitä ennen meillä oli kuitenkin vielä lukuisat eläkepäivät vietettävänä - veisin Neron maastoon, uimaan ja hyppäämään, syöttäisin hieman enemmän herkkuja ja pitäisin huolen, että tuo nauttisi elämästään viimeiseen asti. Mä tunsin olevani vastuussa siitä.