Kaakkilan Taifuunimanaus

♡ 15.08.2018 syntynyt (4-vuotias) suomenhevostamma, punarautias (ee/Aa) 158cm
♡ yleispainotteinen (110cm, helppo A), VH18-018-1938 | kasvattanut Kaakkilan suomenhevoset, omistaa Laura VRL-11124

♡ kantakirjakelpoinen

Taifuunimanauksen vanhempien valinta ei ollut pitkällisen mietintäprosessin tulos, tai ’mä haluan vielä joskus tästä varsan itselleni’ -tyyppisen lumon vallassa tehty päätös isä- tai emäehdokkaasta. Eräänä alkusyksyisenä iltapäivänä Tvisha oli päivittänyt keskustan tarjotaan/etsitään jalostukseen -palstalle pitkän ja lukuisia suomenhevostallinsa Mörkövaaran asukkaita sisältävän jalostukseen tarjolla -viestin. ”Näillä näkymin Mörkövaara ajaa toimintansa alas näiden hevosten myötä” iski myös minun silmääni; mä olin ihastellut Mörkövaaraa jo kauan suomenhevoskasvattajana. Tvishan työ kansallishevostemme parissa oli tehnyt muhun vaikutuksen jo aikoja sitten, kun olin yksin pelkän suomenhevostalli-haaveen kanssa. Olihan mun siis pakko käydä ainakin läpi Mörkövaaran senhetkiset jalostushevoset, vaikkei mulla tallissa seisonutkaan sillä hetkellä yhtään sellaista puttea, joka olisi kirkumalla kirkunut varsaa itsestään juuri siinä paikassa.
Hetken selailun jälkeen mä iskin silmäni tummanrautiaaseen Mörkövaaran Taikajuomaan; se oli kantakirjattu toisella palkinnolla, kilpaillut neljää eri lajia ja kaapinut sukupuuhunsa Mörkövaarassa asuvia Hengenvaaran kasvatteja. Myös Haperon suomenhevoset olivat tehneet suuren vaikutuksen muhun, joten, no, siinäpä se sitten olikin. Mä päätin että mä haluan varsan Taikajuomasta.

Koska meillä oli tallissa sillä hetkellä kaksi kilpailevaa tammaa ja yksi ainut siitoskäytökselle jätetty neiti, oli morsiammen valinta aika obvious; Teini-Tornado it was. Jotenkin mä loin itselleni saman tien tiineystarkastuksen jälkeen varsasta kultakimpaleen ja special-paketin mielessäni, koska sen lisäksi että sen isän puoli oli täynnä ihailemieni kasvattajien hevosia, oli Tomun äiti mun ikuinen elämäni hevonen Anopinkauhu. Niin Taifuunimanauksesta tulikin arvokas nyytti, joka hoiperteli lopulta elokuussa 2018 ensimmäisen kerran punaisen, märän karvansa kanssa ja suurine korvineen, mun luokse.

Luonne

Taifuunimanaus on ulkoisesti melko täydellinen risteytys molempia vanhempiaan: siinä missä kauniin punainen väri ja koko pärstän halkaiseva läsi ovat perimisiä äidin puolelta, on isä antanut lapselleen hieman korkeutta, pidempiä jalkoja ja jotakin sellaista arvokkuutta, joka heijastuu Mannasta aina kun sitä katsoo. Parasta kyllä, myös tamma itse havaitsee arvokkuutensa ja pitää useinmiten huolta siitä, että jokainen ympärillä olevakin tekee niin. Siitä on kasvettuaan tullutkin Kaakkilan hallitseva primadonna ja kuningatar, ja esimerkiksi tarhajärjestelyt on aina pyritty järjestämään niin, ettei meidän ole tarvinnut todistaa niitä kaikkein dramaattisimpia valtaistuintaisteluita.

Vaikka Manna näyttää niin suloiselta, kun se heittää päänsä tarhan aidan yli ja inahtaa hakijalleen jo kaukaa, ei pidä langeta tähän sen ensivaikutelmaan - tähän nimittäin voisi sopia erinomaisesti se toteamus, ettei tamma todellakaan ole sitä miltä se ensimmäisenä näyttää (paitsi sadesäällä, silloin se näyttää surkealta ja myös hyvin usein on oikeasti sitä). Normaali viiden minuutin kävelymatka tallin sisälle voi ottaa sen kymmenen tai viisitoista minuuttia erittäin nopeasti, kun tamma ensin on laupeana antanut kiinni heti portilla, mutta paljastaa todellisen 'iik, se on hämähäkki' -luonteensa nähdessään esimerkiksi puista putoilevia lehtiä, viisi vuotta samassa paikassa olleen roskiksen tai jotenkin erityisen ruman värisen takin. Manna ei ikinä karkaa käsistä, mutta varsinkin syysflunssan aikaan lihakset ja ääni saattavat olla heikkoina sen tempoessa ja pyörähdellessä taluttajan ympärillä.

Sukutaulu

i. Mörkövaaran Taikajuoma KTK-II
trt, 159cm

ii. Hengenvaaran Karkulainen
ERJ-I, VVJ-I

iii. Kiertolainen
YLA1 KRJ-I ERJ-II KERJ-I VVJ-II SLA-II KTK-III

iie. Talvitaru
YLA1 KRJ-I ERJ-I KERJ-I VVJ-I SLA-I

ie. Hengenvaaran Ajankätkijä
ERJ-I,VVJ-I, KTK-III

iei. Aatteenkätkijä
YLA1 KRJ-II ERJ-II KERJ-I VVJ-I SLA-I

iee. Vain Väliaikainen
YLA1 KRJ-I ERJ-I KERJ-I VVJ-II SLA-I

e. Kaakkilan Teini-Tornado KTK-II, SV-II
prt, 155cm

ei. Metsäkartanon Sunami
KTK-III SLA-I YLA2

eii. Haltiamieli
VIR MVA Ch KTK-II

eie. Maanavilja
KTK-III Ch

ee. Anopinkauhu
Ch KTK-II KRJ-II YLA1 SLA-I ERJ-I KERJ-II

eei. Marrasmieli
VIR MVA Ch KTK-II KERJ-I

eee. Leskenlempi
KRJ-II KERJ-II SLA-I

Kilpailuinfo

KERJ, 6 sijoitusta
03.11.2018, Riimuvaara - Helppo - 1/30
07.11.2018, Riimuvaara - Helppo - 1/30

10.11.2018, Riimuvaara - Helppo - 1/30
15.11.2018, Riimuvaara - Helppo - 2/30
21.11.2018, Riimuvaara - Helppo - 1/30

29.11.2018, Riimuvaara - Helppo - 5/30

Päiväkirja

17. marraskuuta 2017, päiväkirjamerkintä
Kaakkilan yksivuotiaat tammat Tomu ja Rukka pistivät menemään lumen peittämällä maaperällä, kun seurasin tallia tehdessäni niiden touhuja. Milloin voikko pienhevonen loikki ja pomppi normaalikokoisen kaverinsa ympärillä, milloin punainen jahtasi Rukkaa kuin koira kissaa. Pukkioppeja viljelläkseen toisilleen ne juoksivat tarhaa päästä päähän, heitellen takakoipiaan ilmaan kuin mitkäkin laitumelle päässeet orivarsat. Musta tuntui tosi hyvältä katsoa tammojen tulevan toimeen keskenään, sillä tiesin että varsat viihtyisivät ikäisessään seurassa - tietenkin sen lisäksi, että niitä kaitsemassa oli Tomun emä Nero, meidän tallin vanharouva. Ensimmäisinä päivinä Rukan muuton jälkeen Nero ei tuntunut nauttivan keltaisen lapsen huomiosta, ei sitten yhtään, mutta ajan kanssa hevoset tottuivat toisiinsa ja punaruunikko opetti Kaunovaarasta muuttaneen tamman talon tavoille (siis siihen että Nero söisi ensin heinäkasalta, sitten vasta muut). Aika ajoin Nero tykkäsi pomotella vuotiaita ja siitäkin huolimatta, että se oli Tomun emä, se antoi tupenrapinat molemmille hevoslapsille - se ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään kovin pahansuopaista, joten en kokenut tarpeelliseksi siirtää vanhaa rouvaa tarhaamaan yksin, oppisivatpahan Tomu ja Rukka elämään hevoslaumassa.
”Tulkaas ottamaan päiväheinät”, huutelin tammoille kuljettaessani heinäsäkkejä kohti näiden tarhaa. Tomu ja Rukka saivat omat heinänsä samaan kasaan ollessaan melkeinpä jo parhaita kavereita, ja jäädessäni tammojen ruokailua seuraamaan ne molemmat tulivat aika ajoin tunkemaan pieniä, silkkisiä turpiaan mun taskuille. Rapsuttelin molempia vuotiaita hieman niille lässytellen - ai että varsat oli sitten ihania!

30. joulukuuta 2017, päiväkirjamerkintä
Lumisade peitti hiljalleen paikallaan olevan, ruunikon suomenhevosen selkää. Neron kaula oli painettu alas hetki sitten tarjottuihin päiväheiniin, ja toisin kuin sen kaitsettavat Rukka ja Tomu, se sai nauttia päiväateriastaan yksin, omassa rauhassaan. Heti voikon pikkutamman muutettua meille teräsmummo oli tehnyt selväksi, ettei sen heiniin koskisi kukaan muu kuin itse ylhäisyys itse. Ja Rukka oli hyväksynyt sen - pieni tamma näytti olevan mielissään punaisesta kaveristaan Tomusta, eikä pannut pahakseen heinien jakamista. Mun huulten välistä pääsi hiljainen huokaus, kun kaivelin toppatakin taskuista sormikkaita. Teräsmummo oli menestynyt tänä vuonna odotettua paremmin: se oli napannut niin este- kuin suokkienkin laatuarvosteluista ykköspalkinnot, ja koulujaoksen vastaavasta kakkosen. Näillä meriiteillä sen tyttö Tomu saisi hyvät sukulaispisteet tammikuun varsa-arvosteluissa. Mutta se ei todellakaan mua huokailuttanut, mä olin iloinen että Nero oli jättänyt jälkeensä noinkin kauniin varsan, joka tulisi selkeästi jatkamaan emänsä viitoittamalla polulla tämän jälkeen. Mua huokailutti Neron jälkeinen aika. Tammalle oli kertynyt ikää, ja vaikkei se osoittanutkaan yhtään hiipumisen tai vanhenemisen merkkejä, mua suoraansanoen pelotti tammasta luopuminen. Välttämättä kyseinen asia ei tulisi ajankohtaiseksi vielä vuosiin, mutta Kaakkilan ensimmäinen asukas ja mun ensimmäinen kilpaponi merkitsi ihan helvetisti. Menettäisikö suomenhevostalli hohtonsa teräsmummon lähdettyä taivaslaitumille? Menettäisinkö mä otteeni tästä kaikesta, hiipuisiko mun mielenkiintoni mun extrahepan lähdettyä?

Nuorikot saivat syötyä lapsenlikkaa nopeammin, ja viimeisten heinänkorsien kadottua niiden suihin ne lähtivät yksissätuumin ihmettelemään mua - ihmeellinen tuo ihminen kun tuossa vain seisoskelee, sillä on pakko olla asiaa, let's go sis! Tammat kulkivat laiskanpulskeasti, kylki kyljessä tarhan aidalle ja jäivät sitten pällistelemään mua. Uteliaisuuden saattoi aistia niiden olemuksista ja ihmetyksen nähdä tummista silmistä. "Mitäs mimmit?" ojensin käteni vaisusti kohti tyttöjä, joista Rukka oli ensimmäisenä haistelemassa mustaa kangashansikasta. Kun keltainen tajusi, ettei mulla ollut sille mitään, se veti turpansa takaisin ja antoi tilaa Tomulle. Läsipäisen tamman talviloimi kahisi tämän ottaessa pari askelta lähemmäksi mua - olin klipannut tammat pariin otteeseen syksyn aikana, toisin kuin Neron jonka annoin viimein kasvattaa talvikarvansa ja elää mammutin elämää.
Katsotaanko onko mulla teille jotain, oottakaapas", tottuneesti oikea käsi upposi syvän taskun uumeniin ja hetken sen pohjuksia kaiveltuani löysin kuin löysinkin muutaman leivänpalan. Luikahdin aidan välistä tarhan sisäpuolelle, taputin Rukkaa ja Tomua, ja syötin niille pari palasta ruisleipää, ottaen sitten askeleita teräsmummoa kohti. "Beib, tulisitko säkin leivälle?" huikkasin tälle virne huulillani, ja ruunikko tamma vilkaisi mua sivusilmällään, jatkaen kuitenkin heinien syömistä. Päästyäni tarpeeksi lähelle mä viskasin leivänpalat tuon päiväheinien päälle, josta Nero ne hokasikin yllättävän nopeasti. "Voitko olla ikinä jättämättä mua, mun tulee ikävä", kysyin itsekseni piirtopäiseltä tammalta, joka oli tapansa mukaisesti hotkaissut leivät parempiin suihin alta aikayksikön. En mä varmasti ikinä tulisi tottumaan ruunikon poismenoon, mutta sitä ennen meillä oli kuitenkin vielä lukuisat eläkepäivät vietettävänä - veisin Neron maastoon, uimaan ja hyppäämään, syöttäisin hieman enemmän herkkuja ja pitäisin huolen, että tuo nauttisi elämästään viimeiseen asti. Mä tunsin olevani vastuussa siitä.