kenttäpainotteinen: helppo
rekisteröity virtuaaliseen ratsastajainliittoon, VH18-018-0007
kasvattanut Riikinneva ja omistaa Laura VRL-11124, Kaakkila
Riella kaupitteli Riikinnevan kenttäpainotteisia suomenhevosvarsoja. Mä olin juuri päättänyt että lopettaisin kiertämästä kenttäkisoja heti, kun saisin meidän tallin viimeiset kenttäkopukat kisattua. Mutta minkäs se ihminen mielelleen mahtaa, kun eteen tulee erittäin epäsopusuhtainen, tukevajalkainen Lasta - jokaisen penkkiurheilijan unelmakaveri, tuommoinen vähän wannabe-kenttähevoselta näyttävä. "Ehkä se juuri ja juuri pääsee yli ihan niissä helpoimmissa luokissa", aviopuoliso pohti katsellessaan rautiaanväristä tammaa kauempaa, kun se käyskenteli tarhassa ensimmäisenä päivänään. "Ehkä sillä on enemmän mahtia ja mieltä kuin massaa - vaikka sitäkin riittää", vastasin hymähtäen. Niin, toivottavasti on.
Liikunnan riemua jakanut jono ei ole koskaan kuullutkaan Lastasta. Tamma kyllä osaisi liikkua, etenkin koulupuolella (ei helppo A huonosti ole!), mutta kun Lasta ei viitsi eikä halua. Kaikkein mieluiten liinakko elelisi rentoa (pihatto)hevosen elämää, ehkä paimentaisi nuoria ja pyöräyttäisi varsan tai pari. Täysipäiväinen oloneuvos kaikilla ruokaeduilla, kas siinä Lastan unelma!
Vaan kun ei, töitä muka pitäisi tehdä. Laiska, mukavuudenhaluinen tamma puksuttaa eteenpäin tasaisen varmasti kuin Volvo käsijarru päällä; etenee kyllä, jopa yllättävän hyvin, vaikkei kukaan ymmärrä miten. Liikkeillään Lasta ei loista, sen verran matalat ja mitäänsanomattomat ne ovat, vaikkakin tolkuttoman mukavat ja helpot istua. Raudikko ei ole se reippain, motivoitunein hevonen, ennemminkin kaikkeen turtunut, eteenpäin potkittava, leipiintynyt tuntipuksu. ”Onko pakko asettua tai taipua, ei millään jaksaisi suoristua kun kerran taivuin, jaa ravia, no tämän kerran, laukalle en lähde. Ainakaan kunnolliselle. Takaosa alle? Älä naurata, ei tässä olympialaisiin treenata!” Päättäväisyydellä sekä taidolla penkkiurheilijankin saa suorittamaan, melko tasapaksusti, mutta suoritus se on sekin. Lasta ei ikinä tule olemaan rotunsa kärkiliikkujia tai upeimpia ravilisääjiä. Tasaisen varma kutosen-seiskan tapaus, hyvinä päivinä.
Esteen (tai edes kavaletin, toisinaan maapuomikin riittää) saa Lastan ihan ähkäisemään kuin ”Onko pakko?” -kysymyksen korvikkeena. Tamma ei pelkää tai arkaile mitään rata- tai maastoestettä, neiti vain ei viitsisi nähdä sitä hyppäämisen vaivaa. Tasaisella, vähän alitempoisella laukalla laiskoja jalanroikotteluhyppyjä tekevä hevonen on kaukana kenttäratsusta, joka Lasta vaaleanpunaisissa unelmissani on. Osaamattoman ratsastajan kanssa suomipulla ei tee sitäkään vähää, vaan jolkottelee iloisesti esteen ohi (sillä se on vaivattomampaa kuin kieltäminen). Jos, jos nimenomaan, Lastan saa laukkaamaan kunnolla ja raudikolle tekee selväksi, että nyt hypätään, Lasta saattaa ihan hypätä. Ihan kivoja, pyöreitä hyppyjä, ponnistus yhdellä jalalla, etuset nousevat, takaset jäävät vähän roikkumaan, hyppyyn tulee vähän ilmavaraa. Ei se paras tekniikka, mutta aivan riittävä 80cm korkeuteen kentällä sekä pusikossa. Ainakin Lasta etenee tasaiseen tahtiin!
Jos Lasta jossain on hyvä, niin rennoissa maastoretkissä. Lupsakka, rauhallinen laiskimukseni ei sano mitään, vaikka joku tulisi perässä suksilla, pulkalla tai tivolilaitteella. Tai ainakaan Lasta ei tähän mennessä ole jaksanut välittää edes mopopoikien hyvin laillisesti viritetyistä, pahaäänisesti ärjyvistä menopeleistä.
Ei liikunnalle, kyllä hoitohetkille. Mikäs sen parempaa, kuin oikein perusteellinen harjaus ja puunaus kaikkine herkkuineen (eikä nyt puhuta kavioiden öljyämisestä tai muusta sellaisesta). Kaikesta hoidosta (klippaus, raspaus, rokotukset, siis ihan kaikki mukaan lukien kaikesta hoidosta!) nauttiva Lasta ei lähde yhtään mihinkään, vaikkei olisi kiinnikään, niin kauan kuin joku jaksaa sitä paijata. Jokaisen hoitajatyttösen unelmahevonen käyttäytyy mallikkaasti, on sopivan seurallinen ja hirvittävän kiinnostunut ihmisen puuhista, ellei sitten torku. Lastan mielestä hoitohetki on ihan kamala sana, hoitotunti on minimi, jolla pärjää! Tuttuja, paijaajiksi todettuja hoitajia tamma tervehtii matalalla hörinällä tai iloisella hirnunnalla. Onhan neiti ihan symppis, oikeastaan aika ihana.
Riimunnarun nokassa Lasta ei pidä mitään kiirettä, vaan kävelee verkkaiseen tahtiin maisemia ihmetellen. Ja ehkä ruokaa etsien. Muutoin kiltti tamma ottaa kyllä sivuaskelia täysin omatoimisesti, jos lähistöllä on herkullinen voikukkarykelmä. Kunhan taluttaja on hereillä, Lasta ei lähde mihinkään. Vaikka mieli tekisi!
Jokin saa minut kerta toisensa lastaamaan tammani (Lasta on helppo saada kyytiin ja pois, matkatkin sujuvat rauhallisesti, pisteet siitä!) kisapaikoille. Hyvät puolet; Lasta ei stressaa tai ole moksiskaan mistään, vaan käyttäytyy hyvin ollen se tasaisen varma luottopolle. Huonot puolet; Lasta ei halua-aaa-aaaaa liikkua yhtään sen enempää kuin kotonakaan. Kaikki kilpailuvietti ja voitontahto puuttuvat, edes halua lällätellä kavereille ei ole. Siis Lastalla. No, jos tähän saa kotikentälläkin tuupattua vähän vauhtia sekä jotain liikkeen yritystä, pakkohan sen on vieraissakin paikoissa sujua!
sukutaulu
| i. Riikinnevan Villiajatus 156cm, ruunikko |
ii. Villimieli 157cm, ruunikko |
iii. Villiajatus |
| iie. Mielikki | ||
| ie. Sakariina 164cm, vaaleanpunarautias KERJ-II, SLA-II, KTK-III |
iei. Sakari | |
| iee. Salarikos | ||
| e. Lapikasta! 156cm, rautias |
ei. Pieni Pelvoitus 156cm, vaaleanrautias KERJ-I, SLA-I |
eii. Pikkuinen Pelästys |
| eie. Tullee Sotkua | ||
| ee. Selkäsaunatonttu 159cm, ruunikko YLA1, SLA-I, KERJ-I |
eei. Sauna Olunen | |
| eee. Korvatillikka |
kilpailukalenteri
|
Näyttelytulokset |
Kenttäratsastusjaoksen alaiset, 37
23.03.2018, Duán Stable - helppo - 2/30 |
päiväkirjamerkinnät ja valmennukset
10. maaliskuuta 2018 (päiväkirjamerkintä)Rautias suomenhevostamma kulki laiskasti mun allani samalla kun sen kaviot saivat aikaan narisevaa ääntä painautuessaan vasten pakkaslunta. Metsässä oli ihan totaalihiljaista, ainoat äänet meidän ympärillä olivat ajoittain kuuluvat Lastan pärskähdykset, jotka saivat hengityksen muodostaman höyrypilven leviämään ilmassa sekaisin. Tällaiset rennot, ei hikeä hakevat maastolenkit olivat täysin Lastan juttu - se ei todellakaan kokenut olevansa kotona koulukentällä tai esteradalla, ei edes metsässä tukkien yli hyppiessä (vaikka se olikin sijoittunut aivan sairaan hyvin meidän yhteisissä ja tamman ensimmäisissä helpon Bn ja An tasoisissa koulukisoissa nyt keväällä). Sen koti oli enemmänkin, jos ei karsinassa tai tarhassa, näissä maastolenkeissä, joille ei otettu satulaa mukaan. Ei varustauduttu laukkaamaan pellon päästä päähän tai ottamaan nopeuskisoja kavereiden kanssa. Tässä oltiin vain me kaksi, ja tässä se viihtyi.
Lasta oli kääntynyt juuri viisivuotiaaksi, ja olimme startanneet nyt kevään aikana tukkijalan kanssa muutamissa koulu- ja estekisoissa. Tamman oli tarkoitus lähteä ylläpitoon eteläisempään Suomeen vielä tänä keväänä, mutta olimme myöhäistäneet hevosen lähtöä - onneksi - tulevan ylläpitäjän henkilökohtaisista syistä. Myöhästämisen myötä mä sain aikaa kilpailla ja vähän ylipäätään kokeilla meidän omaa paistinlastaamme; vaikka siitä oli kuoriutunut totaalinen laiskamato, se oli aivan ihana, kun sen sai toimimaan. Se ei loppupeleissä ollut kuin ne ratsastuskoulun jäpikät, joita sai potkia kylkiin, ei ollenkaan - Lastan kanssa mä tiesin, että me liikuttaisiin, toisinkuin niiden ponien kanssa jotka jumittivat tunnin puolessa välin keskelle maneesia eivätkä hievahtaneetkaan, ennenkuin opettaja tuli juoksutusraipan kanssa auttamaan. Lasta oli ihan super, ja päivä päivältä siitä oli muodostunut mulle enemmän ja enemmän sellainen ykkösheppa. Lastan ansiosta mun harmitus Neron eläköitymiseen pieneni - ruskea tamma sai nyt lomailla oikein olan takaa, ja mä paiskisin sen seuraajan kanssa töitä aivan superahkerasti.
Kun me päästiin rautiaan suomenhevosen kanssa takaisin tallipihaan, mä valuin rauhallisesti alas sen selästä ja tervehdin jalkoihin ilmestynyttä cane corso -narttua, Imppua. Muutamien rapsutuksen saattelemina mä nappasin ohjat Lastan kaulalta, syötin taskun pohjalta löytyneet sokerit makeanhimoiselle suomenhevoselle ja vein sen sitten talliin leveä hymy huulillani - vapaapäivät ja rentouttavat maastot Lastan kanssa, todellakin #thebest tällä hetkellä.
13. helmikuuta 2018 (päiväkirjamerkintä)
Sen jälkeen kun olin murtanut käsivarteni tultuani alas Neron selästä kenttäkisoissa (meidän viimeisissä by the way, beautiful ending), aviomies ei enää päästänyt mua kilpailemaan kenttää. Pelkäsi kuulema liikaa mun puolestani. Kun mä olin hommannut Neroa ja sen jälkeen pistänyt myös sen jälkeläiset kilpailemaan kolmiosaisia kilpailuita, pelko oli hälvennyt musta itsestäni askel askeleelta - hitaasti musta oli tullut rohkeampi myös maaston puolella, vaikka meidän hevoset nyt olivat mitä olivat ratsuina. Enää mua ei kuitenkaan pelottanut mennä CIC1 -tasoisia kilpailuita esimerkiksi Tomun kanssa - ongelma vain oli se, etten mä enää saanut.
Me oltiin ratkaistu kenttäpainotteisten hevosten kanssa ongelma sillä, että me hommattiin hepoille vierasratsastajat. Tomua oli vuokrannut eräs Sanni-Kaisa, joka oli sitten kilpaillutkin sillä kenttäpuolella - lopulta se ajautui myös kilpailemaan Tompan puoliveli-Veljellä. Se ei kuitenkaan voisi ottaa enää kolmatta hevosta kilpailutettavaksi, se olisi ehkä liikaa nuorelle. Niimpä me päädyttiin pieneen ongelmakehään, kun me mietittiin Lastan tulevaisuutta. Se oli kenttäpainotteinen ja mieluusti olisin nähnyt, mihin tamma kykeni - myös tuolla puiden keskellä, musta tuntui että heittäisin jotakin totaalihukkaan jos en edes antaisi mahdollisuutta. Jos rautias pönikkäjalka ei saisi edes näyttää, mihin sillä riittäisi rahkeet.
”Se on parikymppinen nainen se Emma, asuu Espoossa. Se vaikuttaa hyvältä. Tai niin hyvältä kuin tässä nyt voi vaikuttaa”, annoin tummanpunaisen pölyharjan huitoa kaksivuotiaan tamman paksua talvikarvaa samalla, kun juttelin karsinan ovella norkoilevalle aviomiehelle. ”Mä olen pahoillani kulta, mutta mä en anna näiden eläinten satuttaa sua enempää. Sä olit niin tuskissasi jo sen käden takia, mitä jos jotain pahempaa sattuis?” mies katsoi mua vakavana ruskeilla silmillään ja ojensi sitten lapasen vuoraaman kätensä Lastalle nuuskuteltavaksi. ”Joo joo, kyllä mä tiedän. Tää on paras ratkaisu, näin mä saan tän vielä takaisinkin”, taputin muutaman kerran nuoren suomenhevosen kaulaa, ja kaivelin sille sokeripalan taskustani. Lasta sitten lähtisi ratsutuksen jälkeen Espooseen. Ylläpitoon. Ajatus oli vieras, mutta kaipa siihen tottuisi. Ja olihan tässä vielä aikaa siihen, ei Riikinnevan kasvatti ollut kuin kaksivuotias. Silti mua ahdisti ja kiristi se, että mä joutuisin luopumaan mulle Neronkorvikkeena toimineesta tammasta ainakin pariksi vuodeksi, että se ehtisi kilpailemaan kenttää Emman kanssa.