Oceanous

27. joulukuuta 2016, päiväkirjamerkintä

Tummansiniseen loimeen puettu ori otti muutaman laukka-askeleen lumisella maalla, ennenkuin hidasti vauhtinsa lönköttelevän ravin kautta käyntiin. Ruunikko pärskähti itsekseen ja laski päänsä sitten alas, alkaen hamuilemaan lumelta yksittäisiä heinänkorsia. Jostain raskaiden pilvien takaa pilkotti aina välillä aurinko, joka sulatti vähän väliä maata märemmäksi ja märemmäksi - tosin ensi yöksi luvattiin taas pakkasta, joten aamulla paikat olisivat liukkaampia liukkaampiakin. Mun oli pakko päästää huulieni välistä pieni huokaus kun nojasin Eepin tarhan putkiaitaan.

Puoliverinen seurasi mua talliin ja jäi tyytyväisenä puhdistettuun karsinaansa, kun mä lähdin hakemaan sen varusteita. Harjasin tuon kaikessa rauhassa, kävin läpi yli kasvaneen harjan ja tasoittamattoman hännän. Pysähdyin rapsuttelemaan oria tähden kohdalta ja suukottelin tuon silkkistä turpaa, kunnes lopulta huomasin ajan kuluneen vähän liiankin nopeasti - olin jäänyt ehkä vähän liiankin pitkäksi aikaa Eepin lumoihin ja aika alkoi olla kortilla, jos mä aikoisin ehtiä käyttämään maneesia ennen illan tuntia. Kiireellä mä survoin harjat hevosen harjapussukkaan ja ryntäsin satulahuoneeseen, jossa mua odottikin sitten viivyke, jonka vuoksi mä lopulta päädyin lähtemään kentälle. Iloinen viivyke tosin, Raija nimittäin.

"Miten sä voit?" tallinomistaja kysyi kaivellessaan hyllyltä löytynyttä laatikkoa, ja mä kohautin harteitani samalla kun kaivelin Eepin satulaa satulasuojan alta:
"Ei mitään kummempaa, mä käyn traumaterapeutilla mutta oon sulattanu aika hyvin jo tapahtuneen. Tottakai se kolauttaa aina välillä ja eksyy se näky uniinkin, mutta oon aika voimissani taas. Tallillekkin oon jaksanu palata, niinkuin säkin näkymä olet tehnyt."
"Joo, pieni paussi sai mut taas haluamaan takaisin. Oon keräillyt voimia ja eiköhän me koko Pappila lähdetä ensi vuoteen ihan uudella asenteella ja energialla! Mutta joo mä itseasiassa kuulinkin että Oona on hoidellut Eepiä sun sijaan, jotain hässäkkäähän se oli alkuun tuottanut että hoitaja pyöri täällä yksityistallin puolella mutta kaipa se sitten oli ratkennut", Raija vastasi.
"Joo Oonasta on ollu kyllä tosi iso apu, varsinkin kun mä en mielelläni päästä ketään muuta Eepin lähelle. Eipähän ole joutunut seisomaan hevonen koko tätä aikaa käyttämättömänä."
"Tosi kilttiähän se Oonalta on ollut. Oletko sä ratsastamaan lähdössä?"
"Joo. Piti ensin mennä maneesissa mutta mä en millään ehdi enää ennen sitä iltaryhmää joten varmaan köpötellään pihalla tai käydään metässä kävelemässä."
"Joo hei totta, mun pitääkin lähteä katsomaan miten tuolla päätallin puolella menee. Kohtahan niiden hevosten pitää olla varusteissa. Mutta hei näkyillään, voimia sulle!" Raijalle tuli kiire, joten nainen sulki laatikon kannen ja sujautti sen takaisin hyllylle. Mä ehdin huikata tuolle heipat ja sanoa, että oli tosi kiva kun toinen oli takaisin, ennenkuin tallinomistaja pyyhälsi ulos satulahuoneen ovesta. Jäin kuuntelemaan loittonevia askeleita hetkeksi, ennenkuin keräilin loput orin kamat ja palasin karsinalle.

Ruunikko kulki rennosti askeltaen mun alla, ojensi kaulaansa pitkälle ja kuunteli aina välillä muualta kuuluvia ääniä. Taputtelin oria kaulalle ja rapsuttelin harjan juuresta (päätin muuten leikata sen ratsastuksen jälkeen, samoin kuin hännänkin), käännellen sitä välillä volteille. Kenttä ei ollut missään parhaassa kunnossa, mutta kyllä siinä pystyi jotenkuten menemään. Ainakin pääsin vihdoinkin, pitkästä aikaa, oman hevosen selkään. Mä huomasin heti selkään noustessani, että olin kaivannut Eepiä ja sen suuria askeleita paljon enemmän kuin olin kuvitellut.
Lopulta mä lyhentelin ohjat ja siirryin ratsastamaan suurelle pääty-ympyrälle, jolla kenttä tuntui olevan siinä kunnossa että sillä pystyi tekemään vaikka ja mitä. "Eiköhän ruveta hommiin poju", mä totesin orille ja painoin hellästi pohkeet tuon kylkiin, saaden aikaan raville noston. Tästä se taas lähtis.

8. huhtikuuta 2016, päiväkirjamerkintä

Kevät oli aina yhtä rasittavaa aikaa; Eepi jaksoi sotkea itsensä mutapaskaan ulkoillessaan ja mulla meni hermot koska mä en olis joka ikinen ilta tallilla ollessani jaksanut puunata tuota puolta tuntia ennen selkään nousua. Tällä kertaa mä kuitenkin jaksoin vedellä ne tuhat ja yks harjanvetoa ruunikon selkää pitkin ihan keveästi. Jona tulis Helsinkiin kahdeksan maissa bussilla Elimäestä, jossa se asu perheensä kanssa - siis äitinsä, isäpuolensa ja kahden pikkusiskopuolensa kanssa. Ja oli niillä koirakin, joku sekarotuinen pikkuräksyttäjä jonka Jona oli just kyniny sen pörrökarvasta pari päivää sitten (ja leikannut raukan karvaan pari kaljua kohtaa, ei se nainen vaan hallitse tuotakaan).
Niin siis sen takia mä jaksoin harjata mun karvakasani ihan ilman valituksen sanaa. Ori oli ehkä jopa hieman ihmeissään siitä että mä en mättänyt kymmeniä kirosanoja ja ärähdellyt tuolle vaan koska toi sattu liikuttamaan takajalkaansa tai ottamaan henkeä. Mä jopa livautin suustani muutaman hellyttelysanan ja syötin herralle pari porkkanapalaa lähtiessäni karsinasta hakemaan ratsastuskamoja.

Ei mennyt kauaakaan, kun Eepi seiso maneesin keskellä varusteet niskassaan. Mä seisoin hevosen vierellä, kiristin kypärän leukahihnaa ja asetin sitten jalkani jalustimeen. Vaikka mä olin niin helvetin pieni, mä onnistuin kuin onnistuinkin taas kerran ponnistamaan itseni kouluhevosen selkään. Kiristin selästä käsin satulavyötä ja sain Eppanan luimimaan ja huitomaan häntäänsä, onneks se ei vielä ollut oppinut pullistelemaan. Sen jälkeen painoin hellästi pohkeilla hevosen kylkiä ja sain tuon liikkeelle.
Me kierrettiin hetki uraa pitkin ohjin käynnissä, Eepi kulki pää maassa ja hörähteli hellästi askeltaessaan. Lopulta mä aloin keräilemään ohjia, käänsin suunnaan toiseksi ja kannustin hevosen raviin. Kuten aina, oria sai kannustaa tarpomaan vähän nopeampaa. Se tuntu laiskanpuoleiselta, mutta en mä jaksanut valittaa. Mä tiesin kyllä hevoseni ja senkin, että se kyllä reippaantuis jossakin vaiheessa. Mä kääntelin hevosta kaikenlaisille ympyröille ja pakotin tuon taivuttamaan itseään, ei olis kovan luokan kisahevoseks uskonu aina että tuo jaksoi olla aina niin helvetin jäykkä ja kankea joka ratsastuskerran alussa.

Eepiä ei olisi voinut muutenkaan vähempää kiinnostaa työskentely. Verryttelyjen jälkeen hiljensin käyntiin ja kokeilin avotaivutusta - itsellä oli nimittäin himputisti aikaa siitä, että olisin avoja mennyt. Meni hetki että sain hevosen asettumaan ja takaosan työskentelyyn mukaan, mutta loppupeleissä käyntiavot olivat Eppanalle aika helppo homma; ratsastaja oli se, kenen piti aina käyttää aivoja ja miettiä mitä tehdä käsillä ja jaloilla. Haparoiden sain kuitenkin ulko-ohjalle tukea ja voisin selästä käsin sanoa, että liike näytti ja meni suunnilleen miten sen kuuluisikin; peilin kautta se ainakin näytti ihan hyvältä, ja itselle riitti että onnistuin asettamaan painoa hevosen takaosalle, kuten avossa täytyikin. Liian useasti olin harjoitellessani liikettä kuullut, kuinka ei saa vain kääntää hevosen kaulaa poispäin uralta vaan koko runko pitää saada taipumaan.
Kun oltiin aikamme väännetty avotaivutuksia niin käynnissä kuin ravissakin, Eepi alkoi turhautumaan ja viskomaan päätään (aina välillä mun mielessä kävi, miten herran pää kesti kisatreenaamisen ja ihan kilpasuorituksetkin, kun nykyään se tuskastu ja turhautu kauhian nopeata). Myös mulla alko pää vähän hajoomaan, joten suoristin hevosen ja annoin sen mennä omaa tahtiaan ravia suurella pääty-ympyrällä. Muutamat voltit mentyämme istuin harjoitusraviin ja nostin laukkaa, mistä herra kyllä tuntu innostuvan; puoliverinen olisi mielellään juoksennellut paljon reippaampaa tahtia kuin mitä minä sen annoin mennä. Siinä samalla pääty-ympyrällä ratsastaen mä aloin hiljalleen koota hevosen laukkaa puolipidättein ja myötäilyin heti kun herra askellustaan kokosi. Vasta loppupuolella harjoitetta mä muistin syventää istuntaani itse niin, että ori alkoi itsekkin etsiä tasaista pyöreyttä liikkeeseen. Muuten me kyllä kai edistyttiin ihan hyvin, ainakin kun vertaa siihen että mä en ollut kovinkaan paljoa lähiaikoina koulujuttuja harjoitellut.

Loppuratsastuksen koottu ravi- ja avotehtävien jälkeen mä suuntasin ulos maneesista, ohjaten Eepin löysällä ohjalla maastopolulle. Irrotin jalat jalustimista, hapuilin metalliset värkit kaulalle roikkumaan ja annoin orin mennä omaa tahtiaan. Ilma oli ihanan valoisa vaikka kello näytti jo reilusti yli seitsemää, maa oli päiväisen auringonpaisteen jäljiltä kuivunut jotenkuten ja polkua ympäröivässä metsässä oli vielä paikoitellen lunta pieninä kasoina. Kevät kuitenkin selvästikkin näytti tulevansa reippaasti, ja olin niin ilonen että kohta olis taas kesäloma - sillon tulis vuos kun aloin käymään Pappilassa, mikä tuntu järkyttävältä ajatukselta. Vuoden aikana oli ehtinyt tapahtua niin paljon.

Eepi kolus läpi ruokakuppinsa ja veti sitten päänsä alas kuivikkeisiin hamuamaan yksittäisiä heiniä. Mä jouduin repimään toisen takasin ylös, jotta sain aukaistua suitsien remmit ja vedettyä sitten koko paketin pois toisen päästä. Heti alko jäätävä suun aukominen ja kaulanravistelu, ja hymähdin itsekseni asettaessani suitset roikkumaan käsivarrelleni. Nostin satulan siipee, aukasin soljet ja annoin vyön humpsahtaa vatsan alta roikkumaan toiselle puolelle. Nappasin kiinni takakaaresta ja etuosasta ja vedin rakkineen herran selästä pois, lähtien sit varustehuoneessa viskasemassa ne välineet paikoilleen.
Kuolaimet puhdistettuani ja suitset pakattuani mä hain Eepin harjapussukan sekä kevyen loimen. Mä aloin sukimaan ruunikon sileetä karvaa pölärillä ja rennosti toiselle puhellen mä sain aikaan ihan perussiistin, hieman hikisen hevosen. Heitin tummanvihreen värisen loimen Eppanan selkään ja kumarruin vatsan alle hapuilemaan vyönsolkia otteisiini, kun tunsin otteen mun vyötäröllä. Mä hätkähdin hieman ja käännyin salamana kattomaan kuka kehtas tulla mua koskettelemaan, kun mä näin tutun naaman takanani. Jona. Sen vaaleet hiukset ja musta pipo, lävistykset ja hymy huulilla. Olin pakahtua.

"Homo mitä sä täällä teet? Meidän piti tulla hakemaan sua", mä tokasin toiselle ja virnistin.
"Bussi tulikin vähän aikasempaan, mutsis halus tulla hakemaan mua ja me tultiin sitten yhdessä hakemaan sua kotiin."

Mun huulilla ollut hymy ei vaan hiipunut hetkekskään, kun touhusin tallilla Jona hommiani sivusta seuraten. Jona ei ollut mitään hevosihmisiä, joten mun suusta lens muutamat ja vähän enemmänkin selityksiä kaikelle, mitä tallilla on ja mitä mä sillä hetkellä tein. Aina väleihin tyttä näytti hämmentyneeltä, mutta parempi olis että tuo jotakin ymmärti - pistäisin tuon huomenna tenttiin tallille tullessa.

31. elokuuta 2016, päiväkirjamerkintä

"Vie se sinne karsinaan ni päästään purkamaan noita tavaroita. Ei mulla kokopäivää oo aikaa vartoo että saat jonkun metukan kopista ulos", Jeromino, mun rakas isoveljeno, joka oli suostunut lähtemään mun kanssa Jyväskylään asti hakemaan hevosta. Mä olin joskus kokeillu kyseistä ruunikkoa sielläpäin kun oltiin liikuttu, ja sitten facebookkiin tulikin ilmotus että tää sama hevonen myytäis pois. Veikkasin kumminki että Eppana ois silti aika mahti, ainaki ensiponiks. Tai hevoseks siis kokonsa puolesta, mut oli kivempi sanoo poni.
Mä siirryin sisälle traileriin, vaan nähdäkseni lattialle jalkoihin levitetyt heinät ja hermostuneen, suurikokosen orin. Mä tervehdin toista ennenku irrotin narun etupuomista, lähtien sit peruuttaan tätä ulos kopista. Rynnätenhän sitä mentiin, mutta sain sen kuitenki pidettyä hallussa, ja sit ryhdyttiin venyttelyihin; kehää kävellessään Eepi päästi ilmoille pari komeeta äännähdystä, ikäänku ilmottaakseen putkitarhassa huomatulle kimolle että oli saapunu paikalle. Ruunikko steppaili hieman, mutta pysyi silti kiltisti mun vierellä, ilman mitään sivulle loikkaamisia tai vastaavia.

Kun oria oli venytelty kolmen tunnin matkan jälkeen tarpeeks, mä kuljetin hevosen sisälle uutuuttaan hohtavaan tallirakennukseen, ja käänsin ton omaan karsinaansa. Mä olin saanut informaatiota Raijalta jo aiemmin, että mun poikaseni asuis heti oikeella kun ovesta sisään tultais. Niinpä mä tiesinkin, minne ratsun parkkeerasin. Eepi repi mun kädet punasiks riuhtastessaan ittensä käymään läpi ruokakipon, juoma-automaatin ja sit karsinan pohjaa. Mä avasin nahkasen riimun soljet ja vetäsin sen pojan päästä pois, kyykistyen sitten tummanvihreiden kuljetussuojien, ja mustanväristen bootsien puoleen. Mä irrottelin suojat jokaisesta jalasta, kasasin karsinan ovelle läjäks ja suoristin sitten jalkani niin, että sain irrotettua soljet loimesta, joka päätyi myös sinne läjän jatkoks. Potkiskelin tavarat hellästi karsinasta ulkopuolelle, taputin Eppanaa lautaselle ja suljin oven, kyykistyen sitten kasailemaan niitä nätimpiin pinoihin. Kun mä olin saanu laitettua kuljetussuojat sisäkkäin, kuulin oven avautuvan. Tästä mulle vielä tuntemattomasta huoneesta astu esille puhtaanväriset vanssit, joiden omistaja oli vetäny jalkaan mustat farkut ja harmaanvärinen pitkähihanen, joka myötäili toisen yläkroppaa kivasti. Ei paha laisinkaan, eh.
”Kukas sä oot?” kohotin hieman kulmaani ja nousin suorille jaloille.
”Kristian”, hämmentyneen näkönen nuori mies vastas mulle hieman tympääntyneenä, ja vilkas rannekelloonsa nopeesti.
”Miten sä eksyit Pappilaan? Mä en oo nähny sua ennen”, kysyin toiselta, siis tältä Kristianilta, joka vaikutti ärsyyntyneeltä mun kyselyihin - ja kun minä vain halusin tuttavuutta tehdä.
”Mä pyörin vähän ratsastuskouluporukoita tasokkaammissa seuroissa. Ja anteeks nyt vaan, mutta mä en aio kysyä sulta, miten sä päädyit tänne. Mulla on kilpahevonen treenattavana”, Kristian vastas, ja äänettömästi poistui sitten paikalta. Puistelin hieman päätäni, näytin mielessäni toiselle keskisormea, ja keräsin kaikki tavarat lattialta mun syliin. Mä kävin heittämässä ne huoneeseen, josta tää kilpahevosen omistaja risukasa oli tullut - mä päättelin sisällöstä että tää oli varustehuone. Sen jälkeen mä palasin mun veljen luokse ulos, joka oli asettunut istumaan auton sisälle selaamaan puhelintaan.
”Tuutko sä nyt auttamaan mua noiden tavaroiden kanssa?” koputin etuikkunaan ja poika nous ylös, napaten takapenkiltä pari laatikkoa Eepin uutuudenpuhtaita tavaroita täynnä.

Mä en ollut todellakaan varma, mihin kaappiin mun ois kuulunut laittaa mun tavarat. Päätin kuitenkin, etten Kristianilta viitsisi kysyä, hänellä kun oli kilpahevonen treenattavana, joten asetuin taloksi yhteen kaappiin reunassa. Pinosin loimet ja ylimääräiset satulahuovat hyllyille, suojat ja pintelit nätisti koreihin ja uutuuttaan kiiltävä harjapakki alahyllylle, jonne heitin myös mun saappaat, kypärän ja liivin. Kaks satulaa, entiseltä omistajalta saadun koulusatulan ja äskettäin ostetun yleissatulan laitoin huopineen telineisiin ja suitset niille varatuille paikoille. Pitäis käydä apteekista hakemassa kylmäpusseja jalkoja varten, vanhoja ei voinu jättää autoon lämpiimään ja ehkä oli parempikin hankkia nyt uudet. Puhtaalla pöydällä jos alotettais.

Kun mä astuin käytävälle harjapakki kourassani, mä huomasin Kaislan. Aina niin ihanan ja kannustavan tallityöntekijän, joka tällä kertaa työns kottikärryillä heiniä pitkin käytävää. Mä en viitsinyt sanoa naiselle mitään, mutta toinen kyllä kuuli, kun mä avasin Eepin karsinan oven, ja mutis ’moi’. Mä nyökkäsin tälle hymyn kera ja astuin ruunikon, joka mussutti innossaan heinäannostaan, luokse. Taputin tuota hieman ja päädyin sit harjaamaan tuon kautaaltaan, oli poika ehtinyt jo piehtaroidakkin täällä. Mä harjailin kaikessa rauhassa toista, kun kuulin kavioiden kopsetta. Mä vilkaisin vaivihkaa kaltereiden lomasta ja huomasin kimon hevosen, veikkaisin että joku puoliverinen tai ainakin sukua semmoselle. Ja kukapa muukaan ku Kristian *hitsisti ilosia hymynaamoja*.
”Onneks hevonen ei oo vielä periny omistajaltaan nyrpeyttä”, totesin pojalle, joka kiinnitti muhun huomiota käännettyään vielä varusteissa olevan hevosen karsinaansa.
”Mä en ole nyrpeä. Mä välttelen tutustumasta tuollasiin ihmisiin”, risuaita vastas mulle, ja tyrskähin toiselle.
”Ai millasiin?”
”No tommosiin perustallityttöihin.”
”Etkä vai tykkää?”
Jotain epämäärästä mutinaa risukasan puolelta. Sain harjailun valmiiks, joten pakkasin tavarat ja heitin riimun Eepin päähän. Kun mä talutin orin ulos karsinasta, pysähdyin Kristianin kohdalle ja virnistäen toiselle mä purin hetken huulta, mittasin katseella päästä päähän ja totesin (jonka jälkeen sulonen silmänisku):
”Mä saan sut vielä tykkäämään.”

20. kesäkuuta 2015, päiväkirjamerkintä

Lauantaina olimme hakeneet Eepin vihdoinkin uuteen kotiinsa. Matka sujui orin muutamista kolisteluista huolimatta hyvin, kunhan oli ensin selvitty dramaattisesta autoonlastaamisesta. Hevonen rimpuili ja hypähteli eikä meinannut millään mennä sisään, ennenkuin houkuttelimme orin sinne tuoreella ruoholla. Treenattavaa siis riitti vielä ainakin traileriin menossa! Ajomatkaa oli jonkun verran, joten sain silmä kovana seurata kamerasta ajon aikana, että Eepi ei keksi tapaa loukata itseään. Pääsimme kuitenkin turvallisesti puoliverisen väliaikaisen kotitallin pihalle - olimme saanut tuttavaltani tallipaikan orille siksi aikaa, ennenkuin lähtisimme, löydettyämme uuden paikan. Toisaalta tykkäsimme tästä paikasta, toisaalta kaipasimme lähemmäs omaa kotia. Tännekun meni se puoli tuntia ajellessa autollakin.
Ori oli hieman stressaantunut huomattuaan joutuneensa aivan tuikituntemattomaan paikkaan. Se pyörähteli riimunnarun toisessa päässä ja hirnahteli ulkona oleville hevosille, jotka olivat nostaneet korvansa pystyyn tulokkaan vuoksi. Talutin hevosen sisälle talliin, jossa sen karsina oli sijoitettu aivan toiseen päähän, ulkoseinän ja voikonvärisen tamman viereen. Piirtopäinen kaunotar kaltereiden toisella puolella rauhoitti hieman oria ja sai sen unohtamaan uuden paikan hermoilemisen, samoin myös karsinaan valmiiksi heitetty heinäkasa. Annoin orin syödä kaikessa rauhassa riisuttuani sen kuljetusvermeistä, ja päädyimme purkamaan takakontin kaikesta siitä tavaramäärästä, joka hevoselle kuului. Oli paria satulaa, suitsia, loimikasoja ja harjabokseja, unohtamatta geelejä ja linimenttejä. Aika kuluikin kuin siivillä kun yhdessä äidin ja talliporukan kanssa purimme tavarat käytävälle ja varustehuoneeseen. Annoimme orin myös tarhailla yksinään hetken aikaa illemmalla, ja lopulta se näytti hieman rauhoittuneen, ainakin kun jätimme sen illalla syömään ruokiaan.

Seuraavana aamuna, aamutalleja tekemään saapuessani kuului tallista kamala kaltereiden kolisuttelu. Ja kukas muukaan kuin rakas Eepini oli vauhdissa; se tuntui nälkäiseltä, se luimi ohi kävellessäni ja piristyi vasta saatuaan ruuan nokan eteensä. Sunnuntai menikin suurimmaksi osaksi siinä, että hevonen tarhaili, se pääsi tutustumaan uuteen tarhakaveriinsakkin, ja että hoitelin sitä ja tutustuin siihen.

Maanantaiaamuna oli sama meininki, hampaat kolisuttelivat punaisen värisiä kaltereita kun ovi avautui. Naapurikarsinan tamma mulkaisi pahasti Eepiä, ja ori yltyi kuopimaan turpeitaan jakaessani tammalle ennen sitä ruuat. Sen jälkeen heitin orin ulos, otin karsinan ja join päiväkahvit varustehuoneessa. Nämä hoidettuani päätin mennä kokeilemaan Eepiä kentälle, joten lähdinkin vain hakemaan oria sisään. Kiinnitin sen varmuuden vuoksi käytävälle, ja aloin hoitamaan uteliasta kaveria. Kavioiden kanssa sai hieman temppuilla, mutta muuten harjailu onnistui loistavasti. Kuolaimet lämmitin orille valmiiksi viime kerran muistaen, ja se ottikin ne mukavan reippaasti suukkiin. Haettuani varusteeni lähdimme orin kanssa kenttää kohti, ja huomasi kyllä tämän olevan yhtä innoissaan kuin minäkin; se ei meinannut pysyä paikallaan (taaskaan) selkäännoustessa, ja oli oikea ihme että heti ensimmäisellä yrittämällä ehätin kyytiin. Alkukäyntien ajan Eepi tassutteli reippaasti, mutta kaula silti pitkällä; yrittäen hamuta kentän reunalla kasvavia ruohoja suuhunsa. Kiristettyäni ohjat kuitenkin tuntumalle se alkoi keskittymään, ja aloitin ratsastuksen vain ratsastamalla ravissa kaikenlaisia kuvioita; mentiin voltteja, kulmaanratsastusta ja kiemurauria. Ori kuunteli hyvin ja vaikka pientä kannustusta sai aina antaa, se jaksoi paahtaa eteenpäin kepein, kouluhevosen askelin. En ollut ajatellut ratsastaa hevosta kuin kevyesti tänään, joten melkeinpä heti nostin laukan ja pyörittelin oria volteille. Loppuun mentiin vielä muutamat pohkeenväistöt, jonka jälkeen Eepi ansaitsi taputukset kaulalle ja pitkät ohjat. Hetken käveltyämme hyppäsin alas selästä, syötin orille taskusta löytyneen sokeripalan ja vein sen talliin hoidettavaksi. Ruunikko seisoi kiltisti paikallaan, mutta oli aikamoinen hätähousu kiirehtiessään takaisin tarhailemaan; se tuli hyvin juttuun tarhakaverinsakkin kanssa, mikä onni.

15. kesäkuuta 2015, päiväkirjamerkintä

Olimme vierailleet viikonloppuna kerran Fiktiossa katsomassa Eepiä, ja päätös hevosen ostamisesta oli jo aika varma. Nyt pitäisi siis tarkistaa, että hevonen on täysissä ruumiin ja sielun voimissaan. Äiti oli kutsunut tuttavansa Hannan, joka sattui olemaan ammatiltaan eläinlääkäri, tekemään orille ostotarkastuksen ennen sopimusten kirjoittamista.

Saavuttuamme perille Eepi oli jo otettu sisälle, ja sain tehtäväkseni hakea sen käytävälle. Ori kiinnitettiin molemmilta puolilta kiinni, ja niin tarkastus saattoi alkaa. Hannan mukaan hevosen yleissilmäys vaikutti hyvältä; orilla oli lihaksikas vartalo ikäisekseen, se näytti hyvinvoivalta ja sen karva kiilsi. Samalla Hanna keskusteli niin tulevan ostajan, eli meidän, sekä kasvattajan kanssa, hevosen taustoista ja tulevaisuudesta. Silmäilyn jälkeen siirryttiin kuuntelemaan keuhko- ja sydänäänet, joista niistäkin saatiin puhtaanpaperit. Eepin sieraimet vuotivat juuri sopivaan aikaan iskeneen kesäflunssan vuoksi, mutta muuten myös silmät, korvat ja nenukki olivat kunnossa. Hampaiden ja suuntutkimisen jälkeen oli vuorossa palpaatio, jonka aikana Hanna siis tunnusteli hevosen kokonaisuudessaan käsin läpi. Kun ori sai puhtaat paperit kliinisistä tutkimuksista temppuiluistaan huolimatta, siirryimme ulos kentälle, jossa Eepiä oli tarkoitus juoksuttaa ja kävelyttää. Milja oli taluttamassa hevosta, ja he menivät käyntiä ja ravia uralla, tehden myös peruutuksia ja pysähdyksiä. Itse seisoimme sivussa Hannan kanssa, kaikkien katse oli tiukasti uralla korskahtelevasti askeltavassa nuorikossa. Eepillä tuntui olevan hieman showhinkua, ja se koitti näyttää suuremmalta kuin mitä se todellisuudessa oli. Miljalla oli hieman hankaluuksia pitää nuorta kunnolla narun päässä, vaikka Eepi ei minnekkään säntäillyt, tai ainakaan ei onnistunut säntäily-yrityksissään. Uralla menon jälkeen hevoseen kinnitettiin liina, ja sitä juoksutettiin suurella ympyrällä, laukassa ja ravissa. Eepi innostui laukkailusta hieman ja heitti väliin muutaman pukin, mutta muuten se pysyi, ihme ja kumma, annetuissa tehtävissä ja annettujen rajojen sisässä. Hanna kehui nuorikon liikettä, ja vahvisti tässä vaiheessa hevosen terveyden hyväksi. Lopuksi vuorossa olivat vielä taivuttelut, joiden jälkeen saatiin lopullinen varmistus siitä, että meidän söpöläinen oli aivan terve. Terve kuin pukki, toteaisin, jos kyseessä olisi jokin urospuolinen vuohi. Terve kuin nuori kouluhevonen, josko sitten niin!

12. kesäkuuta 2015, päiväkirjamerkintä

Olimme odottaneet äidin kanssa Eepin ratsukoulutuksen päättymistä kuin kuuta nousevaa. Viimein kesäkuun puolessa välissä Miljalta tuli soitto, että herra on palannut Saksanmaalta oppimasta ja sitä voisi nyt sitten tulla testailemaankin - ja mehän tietenkin lähdettiin heti samana päivänä. Onnekseni oli helppo napata pikaiset junaliput netistä puhelimella, ja suunnata kiskoja pitkin lähimmälle asemalle, josta sitten Milja itse tuli meitä hakemaan. Autossa vaihdettiin muutamat sanaset vähän kaikesta, keskusteltiin Eepin vanhemmista ja minusta, siitä miten opiskelut sujuvat ja sen sellaista. No, liibalaabaa kun ei muutakaan keksitty. Siinähän se sitten nopeata meni se automatka, ja kaarrettiin mahtavalle tallipihalle. Miljan johdolla lähdimme talliin, jossa nainen kertoi tallityöläiselle käskyn hakea Eepi ulkoa. Olisinhan minä sen itsekkin voinut hakea, mutta talossa talon tavoin, jos orista tulisi minun niin kyllä sitä pääsisi sitten aidoista hakemaan vielä lukuisat kerrat. Pian talliin sitten asteli tuo samainen, punatukkainen tallityöntekijä, mukanaan korskeasti askeltava nuori ori. Talliin tullessaan se päästi pienoisen tervehdyshirnahduksen, aivan kuin kuningas tervehtisi alamaisiaan pitkän matkan jälkeen, ja tepasteli innokkaan oloisena punatukan vierellä. Nainen oli kiertänyt ketjun orin turvan ympärille, mikä ei niinkään näyttänyt Eepin menoa yhtään haittaavan.

”Tässä tämä Saksan matkalainen nyt olisi. Ei tässä tallissa välttämättä uskoisi, että menee niin kivasti alla, kuin mitä se sitten tekee”, Milja esitteli Oceanousin samalla kun punapää kiinnitti orin käytävälle, molemmilta puolilta kiinni. ”Haluatteko te hoitaa Eepin itse, vai laitetaanko me toi meidän ahkeruus hommiin?” Milja naureskeli, ja totesin heti että itsehän se hevonen pitää laitella. Niinpä astuinkin vähän lähemmäs oria, joka uteliaasti työnsi turpaansa kohti minua. Annoin sen haistella kättäni, ja taputeltuani tuota hetken aloin riisumaan harmaanväristä sadelointa, joka tämän selkään oli heitetty Suomen kesäsäiden vuoksi. Nopeasti kaikki remmit saatiin auki, jonka jälkeen vedin loimen Eepin selästä. Taittelin sen muutaman kerran ja ojensin sitten Miljalle, joka mitä luultavammin vähän paremmin tiesi, minne loimet täällä laitetaan. Nainen lähtikin toiseen päähän tallia, huikattuaan että viereisen karsinan ovessa olevasta harjakorista löytyisi kyseisen ruunikon harjoja. Etsin korista pölärin, jolla aloin harjailemaan Eepiä kautaaltaan. Nuorikko steppaili hieman paikallaan, mutta rentoutui lopulta ja tyytyi roikottamaan päätään, -kun ei enää yltänyt hamuta minua huultensa väliin-, huiskien hännällä aina välillä; vaikka olikin sadesää, ei ötököiltä vältytty. Käytyäni pojan läpi kropasta harjailin vielä huolellisesti jalat ja pään, selvitellen vähän harjahaituviakin. Milja oli saapunut hevosen varusteiden kanssa vierelleni, joten nappasin satulan tämän käsivarsilta, ja heitin Eepin selkään. Orin korvat nousivat pystyyn nahkahärpäkkeen istuessa oikealle kohdalle selässä, ja taputin uteliaan oloista hevosta. Satulavyön kiinnitys meni hieman korvia luimien ja häntää huitoen, ja seuraavaksi olikin vuorossa operaatio suitset. Kylmää rautaa Eepi ei suuhunsa ota, sen huomasin sillä samaisella sekunnilla kun koitin kuolaimia orille ujuttaa suuhun. Se otti ne hetkeksi, mutta todetessaan ne liian kylmiksi sen makuun se sylkäisi ne pois. Onneksi tajusin melkeinpä heti mistä on kyse, ja hieman rautaa käsissä pyöriteltyäni tarjosin sitä uudestaan Eepille, joka hieman vastahakoisesti taipui tahtooni. Suitset päähän saatuani sujautin vielä suojat joka jalkaan, ja aloin pukea ratsastuskamppeita, eli siis suurinpiirtein riisuin itseni ohuesta takista joka minulla oli päällä, heitin päähän kypärän ja käsiin hansikkaat.

Voin suoraan sanottuna myöntää, että kyllä minua hieman otti vatsalihasten peittämästä masusta, kun oltiin maneesissa ja kiristin vyötä. Eepi oli matkan maneesille kävellyt reippaasti, välillä yrittänyt tulla hieman liian lähelle taluttajaa ja välillä vilkuillut hermostuneena ympäriinsä. Täällä maneesissa ori ei malttanut oikein seisoa paikallaan; se ei vaikuttanut hevoselta, joka pullistelisi tai vihaisi satulavyön kiristystä, mutta silti vyö oli vaikea saada kiristettyä. Vain siksi että hevonen liikehti vieressäni, ja oli hankala tehdä muutamaa asiaa yhtä aikaa. Katsoin jalustimet valmiiksi ennen selkään nousua, ja sen jälkeen keräsin ohjia (ja rohkeuteni) toiseen käteeni, asetin jalan jalustimeen ja ponnistin selkään. Painoin jalat jännityksellä hellästi hevosen kylkiin ja Eepi lähtikin askeltamaan reippain askelin, kaula pitkänä. Alkuverryttelyjen aikana ori alkoi pehmenemään ja siitä lähti kaikki kankeus, mitä olin siinä huomannut. Samalla niiden mukana hälveni myöskin oma jännitykseni, ja huomasin Eepin olevan ihan huippu. Ori työskenteli sulavasti allani, vaikkakin sitä piti aina muistaa kannustaa toimimaan. Sillä ei oikein jaksanut riittää muisti ja keskittymiskyky täysin siihen, mitä sillä testailin, ja helposti jos unohduin itse uneksimaan Eepikin lakkasi työskentelemästä. Sain kuitenkin Eepin kannustuksella ja pienin avuin tekemään kaiken, mitä pyysinkin. Ori oli mahtava ja se osasi koulujuttuja hyvin; se ei ollut aivan vanhempiensa tasoinen vielä, mutta onhan sillä koko elämä aikaa oppia GP-tason kouluratsuksi.
Lopussa halusin vielä koittaa Eepin estetaitoja, ja luvan saatuani ohjastinkin orin noin kahdeksankymppiselle pystylle, joka oli maneesilla valmiina. Ori kyllä ylitti esteen, joskin hieman hassuhkolla hyppytyylillä. Se ei kuitenkaan kieltänyt, ja sen ponnistuspistekkin oli hyvä. Muutaman lisähypyn jälkeen jäähdyttelin hevosen loppuverryttelyillä, hyppäsin alas selästä ja taputtelin sitä sitten kunnolla. ”No, mitäs tykkäsit?” Milja riensi vierelleni äiti kannoillaan. Hymyillen kerroin ainakin itse olevani tyytyväinen hevoseen, ja Milja riensikin toteamaan oman mielipiteensä:
”Eepi on mahtava oppija, ja niin olet säkin. Sulla on kuule lahjoja, sun pitäis käyttää niitä. Teistä tulis tän hevosen kanssa loistava pari, voisitte kehittyä yhdessä. Eepillä on vielä monia juttuja opittavana, ja samalla sä oppisit. Te voisitte saavuttaa paljonkin kunhan alkaisitte treenaamaan, teistä tulis vielä jotain, voin luvata.”

Kun äitikin oli saanut testailut tehtyä, palasimme kolmikkona talliin riisumaan orin. Milja kertoi hieman, mitä hevoselle nyt kuuluisi tehdä ja minne varusteet menisivät, ennenkuin totesi menevänsä laittamaan kahvipöytää valmiiksi. Niinpä jätiin puuhastelemaan Eepin kanssa kolmestaan talliin, ja riisuin nopeasti hikoilleen hevosen. Vein satulan oikealle paikalle, ja suitset jätin karsinan eteen naulaan, ennenkuin aloin harjailemaan oria. Nyt kyseinen herra vaikutti jo rennommalta kuin aijemmin seurassani, ja se otti vastaan kaikki hoitotoimenpiteet sekä taputtelut; ehkä vain imin siitä kaikki mehut, ken tietää (mutta barbi ei hehe). Lopuksi heitin loimen orin selkään ja siirsin sen karsinaan, jossa hevosta odotti jo täytetty heinäverkko. Hetken katselin ruuan kimppuun hyökännyttä Eepiä, joka ei enää kiinnittänyt karsinan ovella seisovaan naiseen huomiota; olihan se niin ruuan lumoissa.

Kahvitellessamme Miljan pöydän ääressä keskustelimme asioista vähän laidasta laitaan; oli juttua Eepistä, oli juttua hevostaustoistamme, oli juttua Miljan kasvattajanurasta, ja monesta muustakin asiasta. Samalla ehdimme kuitenkin sopia, että ostopäätöstä ei tarvitsisi tehdä nyt heti, Milja antoi numeronsa jos jotakin kysyttävää tulisi ja tietenkin ostotarkastus pitäisi vielä teettää. Ja sitten voitaisiin ehkä juoda uudestaan kahvit, onnistuneen kaupan kunniaksi. Milja heitti meidät junalle, ja kotimatka sujui todellakin orista keskustellen.(kirjoittanut omistaja)